Olen soturi ilman Herraa.
Kunniattomana joudun maata kiertämää.
Tulee aika jolloin kunniani palautan.
Minusta tulee jälleen kokonainen.
Kuinka itseni ajoin tuohon tilaan, minne kunniani kadotin, parasta aloittaa aivan alusta...
Synnyin 21-vuotta sitten Shrel-Kainilaisen tynnyrintekijän, Garim Arimin ja hänen vaimonsa kolmantena poikana. Äitini kuoli synnytyksessä. Isäni ei ole vieläkään toipunut tuosta murhenäytelmästä, ainakaan en ole koskaan nähnyt hänen silmiensä kohtaavan toisen naisen katsetta.
Lapsuuteni oli köyhää ja kovaa. Isäni työskentelee Shrel-Kainin suurimman viinitilallisen Malashin perheen mailla. Koska olin veljeksistä nuorin en saanut osallistua tynnyreitten valmistamiseen, en kai ole Isäni mielestä riittävän kätevä käsistäni, tai ehkä Hän syyttää minua siitä mitä Äidille tapahtui. Kuitenkin niin kauas taakse kuin saatan muistaa elämäni on täyttänyt yksi asia. Tammilankut. Muodossa tai toisessa olen kantanut noita tammilankkuja useampia nauloja kuin ihminen kykenee laskemaan. Olen purkanut kuormia, kasannut pinoja, kanniskellut valmiita tynnyreitä ja repinyt metallikiinnikkeitä vanhoista tynnyreistä. En enää koskaan halua koskea tammilankkuun, en enää koskaan.
Siinä olivat elämäni tärkeimmät tapahtumat ensimmäisiltä 15-vuodelta. Ja mitä minä siitä hyvästä sain. Känsäiset kourat ja hivenen lihasta ruumiini peitoksi. Ja inhon tammilankkuja kohtaa.
Elin 15. kevättäni kun maailmani muuttui. Tapahtui kaksi asiaa. Kartanon maille saapui uusi seppä ja Malashin perheen nuorimmaisin tytär saapui Järvikaupungista, jossa hän oli ollut opiskelemassa, takaisin isiensä maille. Hänen nimensä on Hedel. Muistan vieläkin kuin eilisen hänen kauneutensa ja ylväytensä kun hän laskeutui enkelinkiharat valtoimenaan vankkureista isänsä syleilyyn. Minä poloinen olin juuri silloin kantamassa raskasta lankkukuormaa pihan poikki, pelkät rääsyt ylläni, hänen kauneutensa iski minuun kuin tuhannen salamaa. Ja salamat iskevät voimalla, menetin tasapainoni ja rojahdin tammilankkuineni suuren kuralammikkoon, joka oli kerännyt vetensä hiljalleen sulavista keväthangista. Tuskin olin päässyt polvilleni kun tuska tunkeutui hartioihini, nostin katseeni ja näin Isäni sekä pitkän ja ohuen nahkavitsan, jota käytetään tynnyreitten valmistuksessa, Hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihasta ja turtuneet tunteettomuudesta, kovan työn karaisema käsi antoi vitsalle voimaa kun se iskeytyi yhä uudelleen käsilleni, selkääni ja pakaroihini. Jälleen isäni purki vihansa minuun, ja syynä muutama kuraan uponnut tammilankku. En tiedä näkikö Hedel mitä minulle tapahtui, ja tunsiko hän mitään, sääliä, hämmennystä, piittaamattomuutta.
Myöhemmin sinä iltana istuin lankkuvaraston ulkopuolella valittaen hiljaa verestäviä haavojani. En kuullut tai nähnyt mitään ennen kuin tunsin kirvelevän kääreen koskettavan olkaani. Käännyin ympäri ja säpsähdin pelosta, sillä näkymän peitti suurin koskaan näkemäni mies. Hän oli Alvar, seppä. Alvar istui viereeni ja siveli valtavilla käsillään punertavaa voidetta likaisiin haavoihini kertoen samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä omaa elämänoppiaan. En usko minkään enää koskaan vaikuttavan asenteisiini yhtä voimakkaasti kuin tuon miehen sanat hiljaisena kevätiltana. Hän puhui viisaita sanoja perheestä, naisista, taisteluista, sodasta, vihasta, kostosta, kunniasta ja miehenä olemisesta.
Vielä silloin en tiennyt miksi hän ojensi auttavan kätensä minua kohti, mutta myöhemmin sain tietää hänen menettäneen molemmat poikansa klaanien välisessä taistelussa. Kaiketi hän näki kärsivissä ja häpeän täyttämissä silmissäni jotain, mikä palautti muistiin kuolleiden lasten silmät. En tiedä, Alvar ei ole suostunut paljastamaan minulle mitään elämästään ennen kohtaamistamme. Ja huhut ovat epäluotettavia tietolähteitä, vaikkakin Alvaria koskevia tarinoita liikkuu kartanon mailla loputtomasti.
Seuraavana aamuna kävelin Isäni luokse ja painoin katseeni maahan Hänen edessään.
Ja niin elämäni muuttui. Päivät täyttyivät tammilankuista, mutta illat omistauduin Alvarin johdolla mieltä ja ruumista vahvistaville harjoitteille. Muistan edelleen sen ensimmäisen harjoituksen. Kävelimme metsään, Alvar sitoi täytetyn tammitynnyrin roikkumaan köyden varassa puun oksaan, tönäisi tynnyrin heilumaan, antoi minulle valtavan miekan, jota juuri ja juuri jaksoin liikuttaa, ja käski lyödä. Koko illan puhkoin reikiä ilmaan yrittäen ymmärtää Alvarin outoa ohjausta. Ja tätä jatkui illasta iltaan...
Entä mitä tein Hedelin suhteen. En mitään. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollista että tynnyrintekijän poika vokottelee kaupungin mahtavimman miehen tytärtä. Ehkäpä on syytä kertoa millaisesta perheestä on kyse.
Malashin klaani on eräs hallitsijaklaani niin taloudellisesti kuin sotilaallisesti Shrel-Kainissa ja sen lähiympäristössä satojen vuosien ajan. Suvun varakkuuden taustalla on menestyvä viinitila, jonka tuottoja suku on sijoittanut lähialueiden liiketoimintaan. Käytännössä tämä on tapahtunut lainaamalla ns. starttirahaa alueen yrittäjähenkiselle väestölle ja tämän jälkeen kiristämällä luonut kohtuuttomia sopimuksia, jotka ovat ajaneet pienyrittäjät vaihtoehdottomaan asemaan. Joko toimit kuten he sanovat tai toimit jossain hyvin kaukana. Isäni on juuri tällaisessa tilanteessa. Kukapa muu sellaisia määriä tynnyreitä ostaisi.
Vasta noin 30-vuotta sitten Malashit saivat kilpailijan. Paikallisen pienpanimon omistaja menehtyi ja Järvikaupungista tullut sekarotuinen röyhkimys osti panimon leskeltä, huhujen mukaan pilkkahintaan. Ajan kuluessa panimo laajensi liiketoimiaan ja panimon omistajan pojat toimivat isänsä häikäilemätöntä esimerkkiä noudattaen. Suvun nimi on Pagon.
Saavuttaessani 19. Ikävuoteni Malashien ja Pagonien välinen valtataistelu oli muuttanut muotoaan taloudellisesta kilvoittelusta väkivallan rajoilla liikkuvaksi kinasteluksi. Samaan aikaan kartanon työläisten keskuudessa alkoi liikkua huhu, jonka alullepanija oli Hedelin kamarineito, että Malashin suvun vanhin ja eräs Riavodilainen ylimyssuku oli olisivat sopineet Hedelin naittamisesta Riavodilaiseen perheeseen heti tämän saavutettua täysi-ikäisyyden. Siihen oli vielä kaksi vuotta. Naimakauppa vahvistaisi merkittävästi Malashien asemaa, jota Pagonit ovat onnistuneet horjuttamaan. Yllättävän moni alueen yrittäjistä on antanut hiljaisen tukensa Pagoneille. Heitä ajaa toivo paremmasta, tähän joukkoon kuuluu myös Isäni Garim Arim. Huhu tiesi myös kertoa Hedelin itkeneen itsensä uneen useita kertoja saatuaan tiedon omasta kohtalostaan.
Olin Alvarin kanssa palaamasta taisteluharjoituksista kun havahduimme edestä päin kuuluviin teräviin ääniin metallin iskeytyessä vasten toista metallia. Kiskaisimme aseet esille ja ryntäsimme kohti taistelua. Törmäsimme päistikkaa keskelle kahinaa, jossa kuusi tummiin kaapuihin pukeutunutta, raskaasti aseistettua miestä hyökkäsi kohti Malashien vaakunalla varustettuja vankkureita. Kaksi vankkureita puolustavista miehistä oli jo lyöty maahan. En ehtinyt kunnolla miettimään mitä pitäisi tehdä kun Alvar oli jo iskenyt ensimmäisen vastustajan maahan yhdellä sujuvalla liikkeellä. Hyökkääjät kääntyivät meitä vastaan. Sain vastaani noin itseni kokoisen miehen, jonka kasvot oli kätketty huivin taakse. Todellisen taistelun ensijärkytyksen mentyä ohitse tuhannet harjoitustunnit alkoivat kantaa hedelmää. Käsivarteni alkoi liikkua oman tahtonsa mukaan, tunsin kuinka lihakseni jännittyivät antamaa ja ottamaan vastaan iskuja terästen kohdatessa. Melko nopeasti tajusin vastustajani kokemattomuuden ja käsivarren tottumattomuuden miekkailun rasitukseen. Ryhdyin raivokkaaseen hyökkäykseen ja haavoitin vastustajaani useita kertoja kunnes hänen suojauksen romahti ja pääsin iskemään miekkani hänen vartalonsa lävitse. Korahdus. Elämä pakeni hänen silmistään. Ensimmäinen veri oli vuodatettu. Nyt olin Mies.
Alvar oli kaatanut toisen hyökkääjän ja vankkureitten puolustajat haavoittaneet kolmatta. Hyökkääjät kääntyivät pakosalle. Otimme Alvarin kanssa muutamia juoksuaskeleita pakenijoita kohden kun yksi naamioitunut mies ilmestyi väijystä ja ampui jousella kohti minua. Tunsin kivun viiltävän poskeani heittäytyessäni suojaan. Silloin kuulin huudon jonka merkityksen tajusin vasta myöhemmin: "Algaaar pakoon!!!"
Makasin hetken maassa hekumoiden sankariteollani ja maistellen suuhuni tihkuvan veren metallista makua. Aloin etsiä katseellani Alvaria kuullakseni jonkinlaisen kehun, tai todennäköisemmin filosofisen opetuksen, kun näin hänen makaavan selällään vasama kurkusta törröttäen. Syöksyin hänen vierelleen tietämättä mitä tehdä. Lopulta en voinut tehdä muuta kuin istua hänen päänsä sylissäni silmät täynnä kyyneliä kuunnellen kuinka ilma hiljalleen suhisi keuhkoista ja sielu poistui johonkin parempaan paikkaan. Hän kuoli sankarina. Toivottavasti hänen viimeinen tekonsa sovitti ne synnit joita hän tuntui niin kauan paenneen.
En tiedä kuinka kauan istuin siinä. Lopulta havahduin hentoon kuiskaukseen korvani juuressa. Se oli Hedel. Hän käänsi kasvoni itseään kohden ja otti esille vaalean nenäliinan, kostutti sen kielellään ja pyyhki poskeltani siihen kuivuneen veren. Tummanruskeat lempeät silmät tunkeutuivat jokaiseen sieluni sopukkaan lievittäen sisimmässäni vellovaa surua. Menetin sydämeni hänelle siinä paikassa. Rakkaus.
Nousin rakkauden ja surun heikentämille vaviseville jaloilleni ja kävelin kohti surmaamaani miestä. Riuhtaisin huivin hänen kasvojensa edestä. Olin surmannut oman veljeni.
Olin kuullut huhuja yrittäjien halusta vastustaa Malasheja mutten koskaan uskonut sen menevän näin pitkälle. Toisaalta, jos veljeni olivat mukana salaliitossa miksi minun mielipidettäni ei ollut edes tiedusteltu. Nähtävästi minut laskettiin täysin Kartanon mieheksi, olinhan kulkenut Alvarin seurassa useita vuosia, ja tuskin kukaan epäili hänen uskollisuuttaan Malasheille.
Mutta mitä minä tekisin, olin tienhaarassa, oppi-isäni on kuollut, olen veljensurmaaja, Pagonilaisten vihankohde, rahaton ja korviani myöten rakastunut saavuttamattomaan naiseen. Voisin nöyrtyä Isäni edessä ja toivoa että Pagonin suku pitää minua liian vähäpätöisenä koston kohteena. Alvar opetti että Herra voi soturilla vaihtua, mutta jokaisella on vain yksi Isä. Kuitenkin minusta tuntuu että minun todellinen Isäni on nyt kuollut ja mies jonka veri virtaa suonissani on ollut osallisena tuohon surmatyöhön.
Ollakseni soturi tarvitsen Herran. Herran jonka kautta pääsen kostamaan Alvarin surmaajille ja niille jotka yrittivät vahingoitta kielletyn rakkauteni kohdetta. Niinpä polvistuin Hedelin jalkoihin ja vannoin hänelle ikuista uskollisuutta.
Seuraavan vuoden toimin Hedelin henkivartijana ja taistelin muiden Malashilaisten kanssa Pagonilaisia vastaan. Tilanne ei koskaan kehittynyt täysin avoimeksi sodaksi klaanien kesken. Kaupunkilaisia värvättiin molempien tahojen toimesta, tuhotöitä vastustajien varastoihin ja liikeyrityksiin tehtiin silmä silmästä periaatteella, mutta kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hyökätä avoimesti vastustajan johtohenkilöiden kimppuun, jotka kulkivat vankan henkivartiokaartin ympäröimänä. Pidin itseäni Hedelin henkivartioiden viimeisenä lukkona, sillä toimeni Riavodin tiellä yhdessä Alvarin kanssa toi minulle melkoisesti mainetta ja kunniaa Malashien taholta. Tosin kaikki eivät pitäneet, alhaisesta syntyperästäni johtuen, hyväksyttävänä nousuani tärkeään asemaan. Eivätkä Hedelin läheistä suhtautumista minuun. Isäni ja muut Riavodin-tien hyökkäykseen osallistuneet Kartanon työläiset pakenivat Pagonin maille turvaan. Meillä on tappolista johon kuuluvat Pagonien lisäksi nuo petturit, veljeni ja Garimin nimi ovat tuolla listalla. Mutta johan olen surmannut yhden veljistäni.
Ajatteluni ei ole onnistunut poistamaan mielestäni järkytystä siitä, että raha ja valta ajoi veljen surmaamaan veljen.
Hedelin ja minun suhde oli kaikessa mahdottomuudessaan ja ainakin minun kannaltani aitoudessaan yhtäaikaista tuskaa ja suurta iloa. Hänen vanhempansa ja perheensä eivät jättäneet Hedeliä hetkeksikään ilman silmälläpitoa, hänet oli luvattu luovuttaa täysi-ikäisyyden päivänään joten tavat edellyttivät jatkuvaa valvontaa, kuitenkin hänen hetkelliset silmäykset pitkien ripsien alta noilla jumalaisilla ruskeilla silmillään, kevyt kosketus kämmensyrjällä tai pieni henkivartijalle kuulumaton hymy antoivat minulle toivoa hänen tunteidensa samankaltaisuudesta. Lopulta tämän vuoden huhtikuussa Hedel onnistui puhumaan vanhemmiltaan luvan lähteä ainoastaan yhden henkivartijan seurassa kävelemään metsään ja seuraamaan luonnon heräämistä kevääseen. Ja minä olin se onnekas henkivartija. Koko päivän kävelimme pitkin metsäpolkuja purkaen sydämeltämme kaikki ne sanat joita ei oltu sanottu. Kerroin veljeni ja Alvarin aiheuttamista syyllisyydentunteista ja inhosta Gamiria kohtaa, hän puolestaan kertoi pelostaan sovittua avioliittoa kohtaan. Lopulta illan hämärtyessä onnistuin tunnustamaan hänelle rakkauteni ja ilokseni sekä yllätyksekseni hän myönsi tunteneensa samoin minua kohtaan siitä lähtien kun näki minun rämpivän kuralammikossa isäni hakattavana. Ilta päättyi intohimoiseen suudelmaan ja lupaukseen karata yhdessä Edelleen tunnen hänen makunsa huulillani.
Valitettavasti Hedelin vanhemmat eivät luottaneet tyttäreensä ja hänen turvallisuuteensa ja lähettivät yhden Hedelin veljistä, Hamarin, seuraamaan ja suojelemaan meitä. Hän siis näki suudelmamme. Sinä yönä hän tuli huoneeseeni ja kertoi mitä oli nähnyt, henkeni oli nyt hänen käsissään sillä en voisi odottaa armoa Malasheilta. Hamar oli ollut Hedelin mukana kun heidät väijytettiin Riavodin tiellä, joten hän tunsi olevansa velkaa minulle. Hän lupasi olla puhumatta asiasta jos poistuisin kaupungista sen yön aikana. Hän antoi minulle kynän ja paperia ja käski kirjoittaa jäähyväiseni Hedelille. Vuodatin sydänvereni noihin sanoihin joilla sanoin jäähyväiset rakkaalleni.
Ja niin minä yhdessä kirjelapussa tuhosin kaikki ne arvot joita Alvar oli minulle oli opettanut ja joiden mukaan oli suunnitellut eläväni. Petin suvun jota palvelin ja valehtelin naiselle jota rakastin. Petin myös itseni luopumalla Hänestä. Sallimalla Hänen naida toinen mies. 7.2 päivä jolloin tulen menettämään hänet lopullisesti. Tein itsestäni hylkiön omissa silmissäni. Niin kokosin vähäisen omaisuuteni ja lähdin tarpomaan kohti Riavodia ja, niin mitä?