Otteita Bogon Päiväkirjasta

Kokista Kuninkaaksi – otteita Linnanherra Bogon päiväkirjasta

Päivitetty 6.1.2013, uusimmat merkinnät ovat ensimmäisinä.

Tämä katkelma sijoittuu tarinassa 33. Osan tapahtumien aikoihin.

Rakas päiväkirja,

vielä muutama kuukausi ja sitten se tapahtuu, minusta tulee isä. Toivon vain että joku jumalista hymyilee ja antaa sen olla poika. Saarella nähdyn perusteella en vain uskalla antaa valtaa naisen käsiin. Jollakin tapaa elämä kuitenkin tulee muuttumaan. Nyt vain pitää keksiä keino jolla sitoa Rakel minuun, en usko että kidutuskammion ja toivomuskaivon luoma nykyinen käyttäytyminen on pysyvää.

Mutta mikä helvetti tämän Saaren haltioita vaivaa, tai haltioita ylipäätään? Naiskentelevat ristiin rastiin ja vannoskelevat valojaan, jotka sitten rikotaan kun jotain parempaa tulee eteen, tai muistetaan että se edellinen vala oikeastaan olikin ristiriidassa tämän nykyisen jutun kanssa. Cúlindë lähti jo toisen kerran, aika paljon pitää tapahtua että hän enää palaa. Arvon kuningatar ei tiedä onko kansansa vai itsensä asialla. Ja tämä viimeisin, neiti Nostarieth, Veljeskuntaa haluaa palkkasoturi johtamaan, valon nähnyt oikein. Huudan kumoon kun aika on oikea. Ei perkele, ei ihme että postilaatikosta tunkee sisään tarjouksia haltioiden lahtaamisesta kun tällä lailla puuhastelevat.

Anteeksi tämä purkaus, mutta jossakin pitää avautua. Oikeassa maailmassa ei uskalla, ettei vaan vahingossakaan päädy sanomiset Wainamrunin korviin, hän on niin kovin herkkä näiden asioiden suhteen. Mutta en vain pärjäisi jos hänkin lähtisi, tai ainakin matkat tuntemattomaan olisi syytä unohtaa, tuskin pelkällä jumalten varjeluksella kovin pitkälle niillä reissuilla selviäisi.

Mutta ennen lapseni syntymää minun pitää saada asioita tehdyksi. Liian kauan ovat hobitin pilkkaajat, Jarlaxle ja Amon Lindhin väki, kulkeneet Saarellani rangaistuksetta. On aika antaa esimerkki, joka kuuluu niin kauas että koko Saari tietää, ettei rodulleni vittuilla. Kiitos Benedictuksen sooloilun ja Malanturin pahan päivän hallintoalamaiset jo tietävätkin että Kuningas on koskematon. Mutta sehän ei vielä riitä. En vain vielä tiedä kuinka sen teen, mutta tilaisuus tulee, olen valmis.




Tämä katkelma sijoittuu tarinassa 28. Osan jälkeiseen aikaan.

Rakas päiväkirja,

nämä ovat ensimmäiset sanani kuninkaana, Kuningas Boggo I, eikö vaan näytäkin upealta. Eikä enää pelkästään minään itse itsensä julistaneena vallanhimoisena höperönä pikkumiehenä, kuten eräät tuntuvat ajattelevan, ehei, vaan oikein haltiakuningatar Galadrielin ja Kuninkaiden Kulkutien sellaiseksi tunnustamana. Kuninkaiden Kulkutie kuulostaa kovin paljon juhlallisemmalta ilmaukselta kuin petolliset epäkuolleet, joten taidan jatkossa pitäytyä täysin siinä. Mutta kruunu on aina kruunu.

Nyt vaan pitäisi tietää kuinka olla kuningas, eipä ole isäpappaa ja sukukronikkaa kertomassa miten asiat hoidetaan. Keneltä muka voisin kysyä, Painilta? Elricissä lienee oman kansansa kuninkaallista verta, mutta enpä hänelle saata ajatuksiani vuodattaa. Vaistoan että hän kulkee kanssamme vain sen ajan kuin katsoo kunnianvelkansa itseään sitovan, ja palaa ensimmäisen mahdollisuuden tullen. Ellei jopa janoa valtaa täällä maan päällä.

Joten tarvitsen lapsen, mahdollisimman pikaisesti. Kuningas ilman perillistä on kuin häkkilintu, odottamassa voimattomana ensimmäistä vallananastajaa, petturia vailla pelkoa vääjäämättömästä kostosta. Saari siis täyttyköön Kiiltävistä, jotta verilinjani vallitsee täällä ajan auringonlaskuun. Harmi että Galadrielin kesäasunnon vallannut punapää on vallanhimoinen katukissa, täysin mahdoton ja kesyttämätön tapaus.

Onneksi minulla on Algor huolehtimassa asioista, ei wanhoissa taruissa kuninkaiden tarvinnut pohdiskella naapurikärhämiä ja miettiä kaivojen paikkoja. Eikö riitä, että silloin tällöin karauttaa ponilla, kultaisen sotaviitan hulmutessa, taistelutantereen reunalle pitämään mahtipontisen puheen, ja lopuksi laskee saaliin. Lopun aikaa voisi sitten vain nauttia maallisista iloista. Tai sitten on myönnettävä minut on luotu kulkemaan, loputtomiin etsimään jotain lisää. Joskus sitä silti kaipaa niitä yksinkertaisempia aikoja, leirinuotiota ja padassa porisevaa jänispataa, ja sydänpohjaa kalvavaa suden uhkaa.

Mieltäni on viime aikoina kovasti vaivannut ajatus lentämisestä. Tai lähestulkoon pakkomielteisesti piinannut. Se taisi alkaa jo silloin kun näin Harrin lentelevän luudallaan linnan yläpuolella. Sigurdin tarinat menneiden aikojen lohikäärmeratsastajista ei varsinaisesti parantanut asiaa. Mutta kumman selästä mieluummin taisteluun örkkiarmeijan keskelle, ponin vaiko lohikäärmeen. Tälle asialle on tehtävä jotakin.

Vaan parasta taas laittaa kirja kiinni ja jatkaa matkaa. Kuten Mirockilla oli tapana sanoa ”etsivä löytää onnen, onnettomuus istujan.”




Tämä katkelma sijoittuu tarinassa 24. Osan tapahtumien aikoihin.

Rakas päiväkirja,

anteeksi etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta uhkaava maailmanloppu pitää linnanherran kiireisenä. Ja anteeksi että kirjoitan irtolehdille, enkä varsinaiseen kirjaan, mutta se on linnakkeella ja nyt on tarvetta sanoa jotakin. Toivottavasti saan jossain vaiheessa liitettyä nämä sivut kirjaan.

Olemme nyt suuren metsän reunassa, Pilari on jo hämärtänyt maailman niin että on vaikea tietää onko yö vai päivä. Lähdemme joka tapauksessa tunkeutumaan metsään ja kohti Pilaria heti kun Malantur on jalkeilla, joten tämä on joksikin aikaa viimeinen hetki laittaa ajatuksia paperille, mahdollisesti lopullisesti viimeinen. Huomaan puristavani Valontuojan sauvaa aina vaan kovemmin ja kovemmin.

Sodan käyneet sanovat tämä on pahin hetki, pitkä odotus tuomiopäivän aattona, mieli miettien kuinka monella eri tavalla oma aika saattaakaan päättyä. Onpa minusta tullut lyyrinen, varmasti tämä pelko. Tiedän että tuleva taisto on minun miehuuskokeeni, jos täältä kävelen pois pystypäin, voin vaatia sen mitä mieleni halajaa. Ja sauva on tuonut uniini lupauksia siitä mitä sydämeni halajaa, oma prinsessa ja kuningaskunta. Mutta miksi sitten ajatukseni täyttyvät tekosyistä joilla voisin jättää tämän retken väliin?

Enpä olisi uskonut tunnustavani tätä, mutta olen helpottunut että Cúlindë on jälleen matkassamme, ei olisi ensimmäinen kerta kun hänen miekkakätensä pystyy siihen mihin meidän muiden ei. Ja niitä paikkoja käyttää miekkaa on riittänyt, naurattaa ajatellakin kuinka Per-Celobozin haudasta päästyäni pohdin mielessäni, ettei mikään minua tämän jälkeen enää ihmetytä. Mutta niin vaan on ollut sopimuksia demonien ja lohikäärmeiden kanssa, eläviksi unittuja unia, syrjäytettyjä jumalia, hirviöitä & enkeleitä toisista maailmoista, tai Tasoiksi Sigurd niitä taisi kutsua. Häneltä löytyy oma nimi joka asialle, taitaa keksiä ainakin puolet jutuistaan. Joten eihän pari vampyyria kovin kovia voi olla, eihän.

Vaan meidän, minun, on löydettävä joku tapa hoitaa ja sopia asioita näiden ulkopuolisten kanssa. Ainakin jos jonain päivänä aion oikeasti olla Valtias. Juosta nyt ympyrää lähettiläiden kanssa, kuten tämän Korekalwenin, hänen yläpuolellaan on ainakin kaksi päättäjää, ellei vielä useampi. Tästä lähin isketään suoraan ytimeen, ei jäädä vääntämään kättä lakeijoiden kanssa, annetaan niiden vuorostaan miettiä miten tätäkin hullua hobittia kannattaisi parhain päin käsitellä. Jos nyt siis ollaan enää parin päivän päästä mitään sopimassa. Ei, ei enää synkkiä mietteitä, kuvittele kuinka ratsastat linnakkeeseen Maailma Vapauttajana, Valontuojan sauva loistaen kilpaa muiden aarteidesi kanssa...

Vaan Wainamrun elehtii siihen malliin että Malantur on pian kunnossa ja valmis jatkamaan matkaa. Joten aika lopettaa tältä erää. Kun seuraavan kerran musteella mietteeni pintaasi raapusta, olen jotakin suurta. Tai sitten tämä oli tässä.




Tämä katkelma sijoittuu tarinassa 11. Osan tapahtumien aikoihin.

Rakas päiväkirja,

Siitä on jo reilu vuosi kun rantauduin tämän kirotun saaren kylmille rannoille. Ja vasta nyt, valtaistuinsalini rauhassa löydän aikaa ja riittävän arvokkaan paikan laittaakseni ajatuksiani paperille. Toivottavasti Sigurd ei huomaa että käänsin tätä tarkoitusta varten yhden hänen muistikirjoistaan.

Mutta aloitan alusta. En vieläkään ymmärrä kuinka jouduin laivalla eroon Mirockista, hänen piti tulla heti perässäni laivaveneeseen, mutta niin vain löysin itseni keinumasta aalloilla tämän epämääräisen sakin kanssa. Siinä vaiheessa olin varma että jollei meri minua veisi niin joku näistä tapattaisi törttöilyllään.

Turhautuminen taisi olla pikkaisen pinnassa kun heti haaksirikon jälkeen päätin vallata ne pirun kukkulat, ja eihän siitä mitään tullut. Uskottavuuteni muiden silmissä vaan meni saman tien, ei ihan uljaimpia hetkiäni.

Sitä uskottavuutta onkin sitten joutunut hankkimaan vaikian kautta. Tosin eipä silloin alussa paljon saumaa moiseen löytynyt. Luulin jo nähneeni paljon verta ja kauheuksia ja kuolemaa ja luonnottomuuksia kun aikoinani Mirockin kanssa samosin Garaninmaan vuoria, muttemme sentään lohikäärmeiden asiapojiksi joutuneet. Pelko vaani perseessä jatkuvasti.

Eikä asiaa auttanut sekään että pahuksen suippokarvat tahi takkuparrat ehtivät aina ensimmäisenä saaliinjaolle. Leiki siinä sitten kokkiveitsen kanssa suurta soturia. Mutta totuuden nimessä täytyy olla onnellinen että ylipäätään säilyin hengissä ne ensimmäiset kuukaudet. Ja vaikka lähinnä jonon jatkona kuljinkin, niin ihmeesti matka kovetti pienen hobitinkin ranteen sen verta lujaksi ettei tikari enää vapise vähän isommankaan mökön edessä.

Tiedä sitten voiko sitä onneksi kutsua, mutta tuliringissä tappamani demonin jälkeen muutkin taisivat ymmärtää etten selviytyäkseni tarvitse lapsenvahtia. Vaikka siinä taistelussa kylmä kouraisi palleja kovalla kouralla kun ensimmäinen kiveni viuhui taivaan tuuliin. Onneksi kohtalo johdatti kättäni sinä verisenä päivänä ja kävelin omin jaloin ringistä.

Se päivä tuntui näin jälkikäteen muuttaneen paljon muutakin. Siihen asti matkamme oli ollut vain epätoivoista taistelua selviytymisen puolesta, mutta tuntuu että tuolloin tajusimme että olemme saaneet pallit kasvatettua. Ei tarvitse pelkästään olla kohtalon tuulten riepoteltavana vaan asiat voi ottaa omaan haltuun. Tosin Saari oli näyttävä että sellainen ajattelu oli hivenen ennenaikaista.

Kun Korekalwen alkoi värväämään väkeä Dúramaelin joukkoihin, ilmestyi siihen saakka melko hyvähenkiseen ryhmäämme säröjä. Edes lähes kaikesta kaiken tietävä Sigurd ei tuntunut ymmärtävän että hobitit ovat kuin syöpä, tietävät että vihollisen tappaminen on helpointa sisältäpäin. Ja sitten tietysti kirkasotsaisista kirkasotsaisimmat Anna ja Malantur menivät kieltäytymään mahdollisuudesta ties minkä ylevän syyn takia. He varmaan tarvitsevat aurinkolaseja katsoessaan peiliin. Wainamrunia lukuun ottamatta muut taisivatkin sitten olla tuuliviirejä, menisivät sinne minne viima puhaltaa. Vaan parantaja minua hämmentää, siinä vaiheessa luulin että se oli häneltä vain päähänpisto, mutta kun kuulin mitä hän oli tehnyt Korekalwenille Eolin talossa ei voinut olla miettimättä sopivatko he jo tuolloin jotain mikä on pysynyt pimennossa...

Joka tapauksessa siitä lähtien on ollut selvää että sodan tulet polttavat vielä jo kertaalleen raunioituneen maiseman ennen kuin pääsen pois tältä Saarelta. Nyt oli vain kysymys siitä kenen joukoissa seisoo ratkaisun hetkillä. Jos voimakkain jää eloon niin miten helvetissä olen päätynyt kaivamaan kädet rakoilla taisteluhautaa ja johtamaan joukkoa joista suurin osa ei ole eläessään pitänyt mitään talikkoa vaarallisempaa kädessään?

Koska hyvät työt eivät jää koskaan rankaisematta. Kun olimme vallanneet Adlerwegin linnoituksen ja kuunnelleet Zenonin uhkailut tiesin että lähtisimme pohjoiseen etsimään loput haaksirikkoisista, ja Mirock olisi heidän joukossaan. Yhdessä voisimme todellakin saada jotain merkittävää aikaan. Oli siis helppo askel tehdä vähän pohjatyötä ja nimittää itsensä Linnanherraksi, muut kai olettivat että tämä Valtakunta murenisi yhtä nopeasti kuin Ensimmäinen, joten tyytyivät naureskelemaan partoihinsa.

Mutta eihän siinä tietenkään niin käynyt. Sain vain kaivaa ainoalle ystävälleni matalan haudan joen penkereeseen. Monta tyhmää ja huonoa ratkaisua olemme tällä Saarella ollessamme tehneet, vaan sen peilin rikkominen on ainoa josta todellakin sain maksaa henkilökohtaisesti liian suuren hinnan. Isäni ei aikoinaan kovin montaa viisasta neuvoa minulle ehtinyt antaa, mutta yhden kuitenkin; "älä koskaan tee päätöksiä surun, onnen tai viinan vallassa". Ja sitäkään en ymmärtänyt noudattaa.

Herkkämielisyyden hetkellä tuli luvattua haaksirikkoisille turvapaikka, ja nyt sitten parisataapäinen joukko katsoo minua ja odottaa että pitäisin heidät elossa. Olenhan minä valtaa toivonut, mutta niissä unelmissa valtakuntani oli vihreiden kumpujen maa jossa hobittineidot juoksevat alasti aamukasteisilla niityillä. Todellisuudessa järjestän vartiovuoroja sekopäiselle laumalle erilaisten lentävien petojen varalle. Millaista Linnanherran elämää tämä on?

No, tämä on nyt minun osani riippumatta siitä kuinka paljon sitä oikeasti halusin. Tiedän että näennäisestä kunnioituksesta huolimatta linnan pihalla naureskellaan minulle heti kun selkäni katoaa portin ulkopuolelle. Olen viettänyt osani heidän asemassaan tietääkseni millaista se on. Enkä oikeastaan ihmettele, kauttaaltaan lävistetty metrinen hobitti komentamassa haltijoita ja kääpiöitä kuulostaa enemmän vanhalta tarulta kuin todellisuudelta. Ja tosiasia on että tämä jatkuu kunnes veri värjää linnan muureja. Jos minä ja muut elämme sen taistelun jälkeen voin uskoa että Toinen Valtakunta elää eikä kolmatta enää tarvita, ja kansan kunnioitus on vilpitöntä..

Onnekseni en ole tässä yksin, Algor tuntuu olevan mies paikallaan, noin kääpiöksi, sopivan yksinkertainen mies toteuttaakseen käskyjä ja kuitenkin soturi luonnoltaan. Huolestuttavaa vain kun sortuu kyyneliin hajonneiden jalokivien tähden. Ilman Sigurdia olisin myös kovasti vaikeuksissa, satunnaisesta oppineesta hörhöilystään huolimatta hän pitää tätä linnaketta pystyssä. Enhän oikeasti saisi edes pyöritettyä kapakkaa, saati sitten hallinnoimaan kansaa.

Wainamrun on nykyisellään kysymysmerkki, toivottavasti vaaraton sellainen. Ehkä hän todellakin on haahuilija kuten antaa itsestään ymmärtää. Suuremmaksi osaksi oletan muiden kulkevan lie'assa, he haluavat vain päästä pois täältä ja pystyvän vielä sen jälkeen katsomaan itseään peilistä silmiin.

Cülindé minua huolettaa, en vain voi luottaa kehenkään tai mihinkään joka on ollut Saarella vanhojen sotien aikaan. Entiset kaunat ja valat ovat takuulla uusia ystävyyksiä vahvempia. Onneksi hän saa lapsen, se saattaa hivenen muuttaa asetelmi, ja ainakin antaa aseen häntä vastaan. Niin paljon kaikesta huolimatta luotan äidinrakkauteen. Vaan Elanoria en ymmärrä, mies joka antaa mulkkunsa johdattaa itseään on johdateltavissa kaikkeen muuhunkin. Arveluttaa jättää heidät kahdestaan linnoitukseen, ties mitä täältä löytää kotiin palattuaan.

Niin, kai tämä sitten alkaa koti olla, mahtaisi äiti olla ylpeä jos näkisi poikansa valtaistuimellaan. Mutta siitä huolimatta matkamiehen veri kuumottaa ja polun päälle on päästävä, vaikka sen päässä odottaakin taas lohikäärmeen pesä...