Uudisraivaajat 11

[Edellinen osa] [Seuraava osa]


Eläköön ilmavoimat

Nopeasti lähestyvät lohikäärme sai paniikin aikaiseksi örkkiarmeijan keskuudessa joka lähti sekasortoiseen pakoon takavasemmalle. Kun ryhmä tointui alkujärkytyksestä he huomasivat Sigurdin kohottaneen sormessaan olevan sormuksen kohti taivasta. Lohikäärme yritti pari kertaa riistäytyä sormuksen tahdon alta vapaaksi mutta lopulta sen oli alistuttava Sigurdin käskyjen alle. Ehkä vanhan käärmeen mielenrauhaa helpotti se että Sigurd antoi tuhoamiskäskyn ja ainakin kohteita oli riittämiin. Ensimmäiset tulihönkäykset suuntautuivat ryhmän selustaan jonne muutama haltiademoni oli näkymättömyyden turvin hiipinyt. Sen jälkeen muuttuivat armeijat tuhkaksi ja tippuivat lentävät hirviöt taivaalta, ryhmän harmiksi Kórekalwen näytti pääsevän paikalta pakoon vahingoittumattomana. Kun lohikäärme oli saanut tuhottua kaikki havaitsemansa kohteet se pyöri muutaman kierroksen ryhmän yllä kiroten pikkuihmisiä, jotka leikkivät itseään mahtavimmilla esineillä ja lensi lopulta Sigurdin käskystä kotikoloonsa. Ja siinä samalla sormus Sigurdin kädessä muuttui tomuksi.

Sigurd sai kuulla muutaman kommentin omatoimisesta suunnitelma Ö:n käyttöönotosta, mutta suunnilleen kaikki tajusivat että ilman lohikäärmettä kumpu olisi imenyt paljon heidän verta. Kummun laelta nähtiin kylään jossa näytti olevan muutamia kyläläisiä, mutta he tuntuivat olevan jonkinlaisen transsin vallassa, ja rakensivat taloja tiedostamatta mitään ympäristöstään. Kylän keskellä olevan rakennuksen katolle oli rakennettu pieni kupoli jonka katolla oli valtavan kokoinen peili, se oli suunnattu suoraan kylän lounaispuolella olevaa vanhaa kartanoa kohden. Vielä kauempana lounaassa näkyi vanhan linnoituksen rauniot. Zumar ja Natasha eivät osanneet sanoa peilistä mitään, mutta kertoivat että kartanoon haaksirikkoiset olivat aikanaan lähettäneet pari tiedusteluryhmää joista ei sen koomin ollut kuultu.

Kerro kerro kuvastin

Elric tunnisti peilin ja kertoi että se oli ikiaikainen esine, joka varasti muistot kaikilta jotka katsoivat siihen. Peilin haltia voisi sitten ohjailla muistonsa menettäneitä mielihalujensa mukaan. Muistoja ei voisi millään keinoin palauttaa turvallisesti takaisin entisille haltijoilleen, ainoa keino olisi tuhota peili jolloin kaikki sinne kertyneet muistot vapautuisivat ja ne yrittäisivät etsiä itselleen uuden isännän keinolla millä hyvänsä. Peilin tuhoaminen onnistuisi lyömällä siihen maagisella sotavasaralla, jollainen onneksi löytyi Páinin asearsenaalista. Ei taas ollut kovin paljon hyviä vaihtoehtoja valittavana.

Seuraavaa siirtoa pohdittiin melkoinen tovi kunnes tajuttiin että Kórekalwen saattaisi tulla piakkoin takaisin. Päätettiin tuhota peili ja toivoa että mahdollisimman moni haaksirikkoisen muisti palautuisi entiselle kantajalleen. Jos peili jätettäisiin paikalleen ei kylää enää voisi lähestyä, koska olisi epävarmaa mihin suuntaan sen linssi silloin osoittaisi. Kylää ja peiliä päästiin lähestymään etelästä jolloin ei jouduttu peilin linssin eteen. Kaksikerroksista keskustaloa lähestyttäessä Anna huomasi yhdessä ikkunassa pikaisen vilkahduksen tummasta hahmosta. Ryhmä pisti juoksuksi päästäkseen talon seinustalle ja peiliin nähden kuolleeseen kulmaan. Tiedostamattomana haahuilevat kyläläiset huomasivat ryhmän mutta eivät ryhtyneet tuijottamista kummempiin toimiin. Pikaisella tiedustelulla saatiin selville että sekä ala- että yläkerrassa oli vartiossa haltiademoni. Malantur heikensi sekä paaluille rakennetun talon lattiaa että ulko-ovea joiden läpi voitaisiin rynnätä sisään. Hyökkäyshetkellä demonin olemus otti ylivallan osasta ryhmää, jotka päättivät lähteä käpälämäkeen. Sisään rynnänneet piirittivät demonin joka piti miekkaansa poikittain edessään ja osoitti sen terällä koholla olevaa tyhjää kättään. Parin ensimmäisen miekansivalluksen jälkeen demonin tyhjään käteen ilmestyi kapaloitu vauva, pieni panttivankitilanne ei ryhmän miekkasankareita heilauttanut vaan seurasi sarja iskuja joiden seurauksena hulluna virnuileva demoni tökkäsi miekallaan pari haavaa vauvaan. Seuraava iskut saivat demonin haihtumaan ilmaan ja lapsi tippui tömähtäen lattialle. Pienokaisen haavat sidottiin ja rynnättiin rappuja pitkin yläkertaan. Huone oli tyhjä, ja sieltä johti tikkaat katolla olevaan kupoliin. Malatur heikensi loitsuilla kupolin kattoa, kunnes toinen demoni tippui ryhmän miekkojen eteen kohtaamaan kohtalonsa.

Sirpaleita seuraa seitsemän vuoden epäonni

Kun paniikkiin joutuneet palasivat katse peilin pelossa maahan luotuna takaisin talolle päädyttiin siihen että muut painuisivat kummun taakse turvaan ja Elanor jäisi tuhoamaan peilin, sillä hänellä oli otsapanta joka toivottavasti suojaisi vapautuvien muistojen yrityksiltä tunkeutua hänen mieleensä. Elanor jäi lentelemään pimeyden keskelle talon ulkopuolelle kun muut poistuivat kylästä, heidän päästyään näkymättömiin Elanor lensi kupolin katolle peilin selkäpuolelta ja iski peilin säpäleiksi, ja siinä samalla säpälöityi hänen käyttämänsä sotavasara. Lentäessään muiden luokse Elanor tunsi kuinka vapautuneet muistot yrittivät tuloksetta tunkeutua hänen mieleensä, mutta ainakin osa kyläläisistä näytti kokevan vähemmän miellyttäviä asioita.

Tällä välin Wainamrun oli tutkinut vauvan ja todennut tämän haavoja lukuun ottamatta terveeksi noin kahdeksan kuukauden ikäiseksi tyttölapseksi. Muuten normaaliksi jollei oteta huomioon lapaluiden kohdalle olleita kyhmyjä ja sitä että hän reagoi Wainamrunin vahvistavaan lauluun voimalla joka ei ollut tästä maailmasta, ja tässä maailmassa oli sentään nähty jo yhtä ja toista. Lapsi vaikutti Wainamruniin niin voimakkaasti että otti tämän suojelukseensa. Jostain syystä hänet nimettiin Angelaksi.

Odoteltiin pari tuntia kunnes arveltiin että kylään olisi turvallista palata, siellä oli pienimuotoinen helvetti käynnissä. Luonnottomien olentojen muistojen valtaan joutuneet kyläläiset yrittivät repiä silmiä päästään vapautuakseen kauhukuvista tai sitten olivat taantuneet takaisin eläinten tasolle. Useat olivat jo riistäneet hengen itseltään. Tässä vaiheessa peilin rikkominen ei tuntunut enää ihan yhtä hyvältä idealta. Heidän joukostaan löytyi kuitenkin Albatrossin rukoukselta tuttu kääpiö, Algor, jonka johdolla toimintakykyiset haaksirikkoiset koottiin kasaan ja alettiin varustautua pakomatkaan kohti Bogon linnoitusta. Jos peili oli suunnattu kohti kartanoa tarkoituksenaan pitää siellä olevat sisällä, niin eipä ollut tarvetta jäädä katsomaan millaiselle oliolle tarvittiin noin mahtava vahtija. Boggo löysi menehtyneiden joukosta entisen matkakumppaninsa jolle hän kaikessa hiljaisuudessa kaivoi haudan joen törmään.

Haaksirikkoisista löytyi yhteensä noin 200 henkeä jotka pääsivät matkaan mukaan enemmän tai vähemmän järjissään, näistä viisikymmentä oli sellaisia joille uskalsi antaa aseen käteen örkkiarmeijan ylijäämistä. Muut varustettiin kaikella mahdollisella ruualla ja tavaroilla mitä lyhyessä ajassa kylästä mukaan saatiin. Sovittiin että Algor johtaisi kyläläisiä ja ryhmä hoitaisi tiedustelutehtävät sekä jälkivarmistuksen ja lähdettiin matkaan kohti tummuvaa iltaa. Kukaan haaksirikkoisista ei tunnistanut Angelaa eikä tiennyt mistä hän oli ilmestynyt.

Algor kertoi että haaksirikon jälkeen he olivat törmänneet myös kahden muun lähistöllä karille ajaneen laivan väkeen ja päättäneet perustaa turvapaikan joen suistoon kunnes keksisivät keinon palata takaisin Garethiin. Kaikki oli sujunut suunnilleen hyvin kunnes Zenon niminen haltia oli tullut kylään ja puhunut väen ympäri rakentamaan peilille jalustan. Viimeinen Algorin muistikuva onkin se kun he valmistautuivat juhlimaan peilin paljastamista.

Mitä tulikaan tehtyä?

Matkaa jatkettiin kunnes koilisesta alkoi nousta ukkosmyrsky sangen tutulla tavalla. Haaksirikkoiset jätettiin pitämään leiriä ja ryhmä lähti vastaanottamaan nousevaa myrskyä ja sitä mitä sen odotettiin pitävän sisällään. Pian pilvestä ilmestyikin hoikka teräksen värinen lohikäärme, kaikkien hämmästykseksi ei edes Elanor tuntenut tarvetta lähteä juoksemaan karkuun. Lohikäärme esittäytyi [NIMI] ja kertoi että kiitoksesi ryhmän hänen yhdelle toverilleen tekemistä palveluksista hänet oli lähetetty suojelemaan heitä oman henkensä hinnalla, sillä Sigurdin käyttämä sormus oli herättänyt muitakin kuin örkkiarmeijan tuhonneen lohikäärmeen, ja siitä eivät kaikki olleet kovin mielissään. Sigurdin omatoimisuus otettiin jälleen uuden harkinnan alle. Suojelutarjous otettiin kuitenkin ilolla vastaan ja toivottiin että [NIMI] olisi heidän turvanaan kunnes haaksirikkoiset olisi saatettu linnakkeen turviin. Wainamrun paljasti lohikäärmeelle tähän saakka viittansa kätköissä pitämän Angelan, tällöin [NIMI] ja lapsen katseet kohtasivat kunnes lohikäärme joutui kääntämään katseensa. Mutta ei hänkään pystynyt kertomaan mikä tai kuka lapsi oikeastaan oli.

Ryhmä palasi haaksirikkoisten luokse ja kertoi Algorille että myrsky tulisi seuraamaan heitä koko matkan ajan ja jos sen keskeltä ilmestyisi lohikäärme niin tämä tulisi kaikin keinoin koettaa pitää joukkonsa kurissa. Algorilla tuntui olevan hivenen vaikeuksia ymmärtää ryhmää jonka kanssa oli kokenut haaksirikon ja jotka nyt kaveerasivat lohikäärmeiden kanssa, mutta hänelle mikä tahansa hengissä säilymistä auttava kelpasi.

Suljetun osaston päiväkävely

Matkan jatkuessa Wainamrun ja Malantur saivat tehdä koko matkan ajan täyden päivätyön jotta koko joukko saatiin ruokittua, vedestä myrskypilvien keskellä sen sijaan ei ollut puutetta. Parin päivän kuluttua törmättiin pelkkään lannevaatteeseen pukeutuneeseen harmaahapsiseen miekkoseen, joka pyöri pölmästyneenä tasangolla. Kun miestä mentiin jututtamaan tämä esittäytyi Gandalfiksi ja kertoi sangen pitkän ja mielikuvitusrikkaan tarinan siitä kuinka hän oli yksinään taistellut Keski-Maa nimisessä paikassa, jossain kääpiöiden muinaisessa kaivoksessa mahtavaa tulidemonia vastaan. Taisto oli ollut pitkä ja tuima. He putosivat korkealta vuoren alla olevalta sillalta syvälle maanalaiseen järveen, ja sieltä he taas taistellen kiipesivät vuoren huipulle. Viimein Gandalf onnistui surmaiskussa ja menetti tajuntansa. Seuraavaksi hän heräsi näiltä tasangoilta. Hän pyysi epätoivoissaan ryhmää auttamaan hänet takaisin omaan maailmaansa, sillä hänellä oli siellä suuri tehtävä kesken. Ja Boggoa hän luuli ystäväkseen Bilboksi. Papparainen sijoitettiin haaksirikkoisryhmään muiden muistinsa menettäneiden mentaalitapausten keskelle.

Parin viikon tapahtumaköyhän taivalluksen jälkeen saavuttiin Bogon linnoitukselle. Yllä kulkenut myrsky hälveni seuraava aamuna ja seurasi reilun viikon toimelias hetki, kun linnaa kunnostettiin ja haaksirikkoiset organisoitiin omiin tehtäviinsä, jotta he selviytyisivät karussa vuoristossa olevalla linnakkeella. Malantur sai jälleen tehdä pitkää päivää loitsiakseen pellot alulle ja kunnostaessaan rapautuneita vallituksia. Anna keskittyi hädänalaisessa asemassa olevien pakolaistyttöjen jahtaamiseen ja saikin pokattua itselleen Arwen-nimisen haltianeidon matkaseuraksi. Muut eivät olleet niin innoissaan tajutessaan että tulevina öinä vartiossa olisi kaksi toisiinsa keskittyvää pariskuntaa.

Vaelluksen aikana pakolaisiin oli tutustuttu jotta heistä saatiin paras hyöty irti linnakkeen ylläpidossa. Osa kertoi saaneensa muistoja henkilöiltä jotka olivat olleet töissä kylän lähellä olleissa linnakkeessa ja kartanossa, heidän mukaansa linnakkeen nimi oli Kuunkiven linna ja kartanon herrana oli ollut olento joka kykeni muuttamaan muotoaan. Myös Gandalf oli hourehöpinöidensä lisäksi osoittanut omaavansa tietoja ja taitoja joista voisi olla hyötyä, joten hänet pyydettiin mukaan kun matkaan lähdettiin jatkamaan.

Matkan varrella oli mieleen juolahtanut että aikanaan taakse oli jätetty rauniokaupunki. Kaupungin alkemistin työpajassa olisi varmasti kaikenlaista tarpeellista, jota voitaisiin käyttää muumiointitehtävän loppuunsaattamiseksi. Osa tavaroista saatiin valmistettua linnassa haaksirikkoisten avulla. Gandalf suostui auttamaan muiden tarvikkeiden valmistamisessa jos hänelle sen jälkeen kerrottaisiin keino, jonka ryhmä väitti tietävänsä, päästä omaan maailmaansa. Varustauduttiin siis jälleen taipaleelle ja kun lähdön hetki koetti Boggo luovutti linnansa avaimet Algorille.

Jälleen matkaan

Matkavauhti koheni huomattavasti kun paimennettavista oli päästy eroon ja heti ensimmäisenä päivä edettiin melkoinen tovi vuorten lomitse solia pitkin kohti länttä. Illan tullen saatiin näkyviin vanha avolouhos jonka tutkiminen päätettiin jatkaa aamuun. Yö kuitenkin keskeytyi, kun vartijat kuulivat maan tömähtelevän raskaiden askelten alla. Tarkkasilmäiset näkivät leiriä lähestyvän valtavan kokoisen yksinäisen rengashaarniskaan pukeutuneen ja kahden käden miekkaa kantavan peikon. Anna ampui peikkoon matkan päästä muutaman nuolen jotka kimmahtelivat peikon panssarista syrjään, se sai kuitenkin olennon pysähtymään ja hetken ilmaa nuuskittuaan otus päätti kääntyä toisaalle. Se tunnistettiin wanhan ajan sotapeikoksi, joita ei enää oikeastaan pitäisi olla olemassakaan, ja kun niiden tiedettiin toimivan usein ryhmässä niin päätettiin jättää yöunet väliin ja lähteä jatkamaan matkaa ennen kuin peikko palaisi kavereidensa kanssa.

Seuraavana päivänä leiri pystytettiin jo iltapäivällä jotta edellisen illan väsymys saataisiin kuitattua, nuotion rakentelun kuitenkin keskeytti lauma sotasusia jotka jolkottelivat paikalle. Malantur nostatti maasta seinämät joita vasten puolustusta ryhdyttiin rakentamaan, sudet kuitenkin tyytyivät haistelemaan ilmaa matkan päästä ja pimeän tultua ne katosivat yöhän.

Seireenin kutsu

Parin päivän taivalluksen jälkeen saavuttiin metsän reunaan johon ryhdyttiin pystyttämään leiriä. Auringon laskettua sekametsästä alkoi fyysistä kipua korvissa aiheuttavaa valitusta joka tunnistettiin epäkuolleesta lähteväksi. Pieni ryhmä kävi metsässä mutta kun he eivät kyenneet löytämään äänen lähdettä niin päätettiin jatkaa matkaa. Nukkuminen olisi joka tapauksessa ollut mahdotonta. Matkaa jatkettiin yön hämärässä kunnes tultiin kohtaan josta piti kääntyä kohti pohjoista jotta päästäisiin rauniokaupungille. Tässä vaiheessa Beren ilmoitti että hän luulee tuntevansa tuon valittavan äänen menneisyydestään ja jollei hän lähde selvittämään asiaa niin se tulee vainoamaan häntä koko lyhyen loppuelämänsä. Wainamrun kieltäytyi viemästä Angelaa metsään epäkuolleita jahtaamaan joten hänen seurakseen ja suojakseen jäivät Páin, Boggo, Arwen, Sigurd ja Gandalf. Muut lähtivät seuraamaan ääntä kohti metsän pimentoja.

Metsään tunkeutuessa ääni voimistui hetki hetkeltä ja matkan varrelta löytyi kuolleita eläimiä joiden korvista valuivat (osittain kuivuneet) verinorot. Hetken päästä tultiin aukion reunalle, jolta avautui uskomaton näky. Aukiolla tanssi hentoa vihreää valoa hohkava naishahmo, joka oli kauneinta mitä kukaan ryhmästä oli koskaan nähnyt. Seurueen miespuolisille jäsenille siinä vaiheessa ainoa vaihtoehto oli pudottaa leuka maahan asti ja tuijottaa ja kuolata, ensimmäisenä tokeni Beren joka tunnisti hahmon entiseksi rakastetukseen Lúthieniksi. Hän heitti aseensa maahan ja ryntäsi aukiolle. Cúlindë muisti ottaa aseen mukaan rynnätessä epäkuolleen kimppuun tuttu loiste silmissään. Näystä toinnuttuaan Anna yritti ampua vihollista mutta tämän loistokas tanssi sai nuolen menemään matkan päästä ohi kohteensa. Tällä välin Luthien otti Berenin syleilyynsä ja Berenin vääristyneistä kasvoista näkyi kuinka elinvoima alkoi nopeasti katoamaan hänestä. Loputkin pääsivät paikoille ja yrittivät osua Luthieniin mutta miekat viuhuivat vain tuloksetta tämän ympärillä. Jos joku olisi tarkkaillut tätä hetkeä kauempaa, olisi hän havainnut kuinka Lúthien tanssiessaan jotenkin onnistui aina aavistamaan seuraavan lyönnin. Hetkessä Berenin eloton ruumis tippui maahan ja Lúthienin käteen ilmestyi tikari jolla hän yhdessä silmänräpäyksessä silpoi Maranwën useampaan palaseen. Kun Luthien kääntyi kohti seuraava kohdetta nousi Berenin elottomasta ruumista läpikuultava hahmo joka tarttui Luthieniin, nämä kääntyivät toisiaan kohden ja jäivät tuijottamaan toisiaan. Cúlinë piti raahata väkisin paikalta, mutta muut tajusivat kyllä taktisen perääntymisen oikeellisuuden. Hiljaisuuden vallitessa Maranwën ja Berenin ruumiit otettiin kantoon ja lähdettiin kohti liian kaukana odottavaa parantajaa. Kun ryhmät kohtasivat Wainamrunilla ei ollut enää mitään tehtävissä, sielun säilövä rintaneulakin oli tässä vaiheessa jo tarpeeton. Ja niin kaivettiin kaksi matalaa kuoppaa joihin Beren ja Maranwë apein mielin laskettiin. Ja kuin pilkaksi metsän keskeltä aiemmin kuulunut yksinäinen valitus vaihtui iloisen duon lauluun.

Vielä tippa tuosta pullosta

Apein mielin jatkui matka kohti rauniokaupunkia ja leiri pystytettiin tuttuun kohtaan kaupungin ympärillä olevan jyrkänteen alle. Nousu jyrkänteen päälle luonnistui jo rutiinilla ja Malantur teki ulko-ovella olevan salama-ansan jälleen väliaikaisesti tehottomaksi. Sigurd ja Gandalf touhusivat koko päivän kuin pikkupojat alkemistin laboratoriossa ja saivatkin kasaan muumiointiin tarvittavat ainesosat, tai ainakin toivottavasti kelvolliset korvikkeet. Yö vietettiin jälleen kielekkeen alla ja Gandalfille kerrottiin toivomuskaivosta jonka avulla hän voisi päästä takaisin omaan maailmaansa. Ryhmä voisi johdattaa hänet suoraan kaivolle tai halutessaan hän voisi seurata heitä suorittamaan muumiointia. Gandalf suosi suorinta tietä kaivolle joten aamulla otettiin kurssi kohti etelää.

Matka sujui lähes välikohtauksitta, kertaalleen yli seitsenkymmenpäinen lauma susia osui ryhmän tielle mutta nekin tyytyivät jatkamaan matkaansa. Tämä herätti hivenen kummastusta ja kun asiaa hivenen enemmän pohdittiin niin hoksattiin etteivät luonnolliset olennot olleet käyttäytyneet hyökkäävästi ryhmää kohtaan sen jälkeen kun Wainamrun oli ottanut Angelan huostaansa. Mielenkiintoista.

Matkan aikana Elanor supatteli aikansa Sigurdin korvaan ja sai tämän lupaamaan että hän käyttäisi jäljellä olevan toivomuksensa Cúlindën pelastamiseksi kirouksensa kourista. Kun päästiin kaivolle heitti Gandlaf kultakolikon sen tummaan veteen mumisten jotain ja katosi sen sileän tien. Ja samalla katosi hänen käyttöön luovutettu hieno örkit havaitseva miekka, pahuksen käppänä taisi vain käydä keikkaamassa saalista. Myös Sigurd heitti kolikon kaivoon ja toivoi että Cúlindën käyttämän miekan kirous häviäisi. Mitään näkyvää ei tässä vaiheessa kuitenkaan tapahtunut. Kaivon mahtia ei haluttu testata viemällä Cúlindë Per-Celebozin eteen joten hänet harhautettiin ulos luolastosta ennen kuin mentiin Perin puheille. Tälle kerrottiin viimeaikaisista tapahtumista valittuja paloja, mutta hän ei osannut valaista asiaa muuten kuin kertomalla että Kuunkiven linnoitus oli aikoinaan toiminut Zenonin tukikohtana.

Kuoleeko kukaan koskaan?

Aamun jälleen koittaessa otettiin suunta kohti papin ruumista, nyt kun lohikäärmeet oli herätetty kannattaisi pitää edes yksi jumala omalla puolella ja käydä muumioimassa ruumis. Lyhin reitti vei ennen kulkemattomia maastoja pitkin kahden suuren metsän välistä. Ensimmäinen yö metsien välisellä kannaksella keskeytyi kun Görin ilmestyi läpikuultavana hahmona leiriin. Ryhmän katseet kohdistuivat Cúlindëen joka näytti pitävän miekkansa tupessa, toive tuntui toteutuneen. Görinin hahmosta vain pää ja torso olivat tuttuja, raajat oli korvattu jonkun muun henkilön holtittomasti heiluvilla käsillä ja jaloilla. Görin kertoi että jumalansa Lýn esti hänen pääsynsä lopulliseen lepoon kunnes eräs tehtävä oli suoritettu ja siihen hän tarvitsi ryhmän apua. Kaikki suostuivat tietysti auttamaan, poloinen Görin oli kärsinyt riittävästi eläessään, hänen ei tarvitsisi vielä viettää iäisyyttä kokien irtileikattujen raajojen aiheuttamaa tuskaa. Ja hommakin tuntui sangen helpolta, piti vain hakea pohjoispuolen metsästä olevasta entisen druidiyhteisön hylätystä kylästä erään mahtavan druidin Aperativixin ruumis ja vielä se etelänpuoleisen metsän keskellä olevaan temppeliin jotta ruumis pääsisi pyhään paikkaan suojelemaan sitä ja Görin saisi vapautensa.

Görin näytti kartalta paikat ja lupasi olla temppelillä vastassa kunhan ryhmä palaisi sinne. Matka lehtimetsän keskellä olevan kylän rauniolle sujui joutuisasti ja paikka oli juuri siellä missä Görin oli sen kertonut olevan. Kylästä löytyi hautakumpu jonka sisällä oli kolme holvia ja yhden holvin ovessa etsityn druidin nimi. Oven takaa löytyi ruumisarkku. Görinin ohjeiden mukaisesti arkku jätettiin avaamatta ja rakennettiin jaluksilla seisovat paarit jotta arkku ei missään olosuhteissa pääsisi koskemaan maata. Hiljaisessa ruumisaatossa edettiin eteläpuolella olevan sekametsän itäpuolelle josta olisi mahdollisimman lyhyt matka metsän sisällä temppelille.

Ensimmäisen metsässä vietetyn yön aikana vähäinen epäkuollut yritti hyökätä ryhmän kimppuun ja ennen kuin muut olivat ehtineet edes reagoida oli Cúlindë jo ehtinyt rynnätä sen kimppuun tuhoten otuksen yhdellä iskulla. Cúlindën kasvoille noussut hymy sai Elanorin epäilemään kaivon mahtia.

Kävelevät herätyskellot

Seuraava päivänä saatiin näkyviin valkoisesta marmorista rakennettu temppeli ja illan hämärryttyä Görin ilmestyi paikalle. Temppeli oli kauttaaltaan suojattu loitsuin jotka estivät pahan pääsemästä sisään, mutta mitään muuta poikkeuksellista ei löytynyt. Görinin kertoi että arkku pitäisi kantaa sisään kuusimiehisenä saattueena vanhojen perinteiden mukaisesti, näin myös tehtiin. Edettiin muutamien hallien ja rappusten kautta huoneeseen jossa oli samasta valkoisesta marmorista rakennettu paasi ja siihen kaiverrettu arkun mentävä aukko. Arkun laskettiin koloon ja seinään vasten nojallaan ollut kansi laskettiin arkun päälle. Luonnollisen epäluuloisuuden vallitessa kaikki paikat ja esineet tietysti tutkittiin etukäteen mutta mitään hälyttävää ei löytynyt. Kun kansi laskettiin kiinnittyivät siinä olevat tapit naksahtaen paadessa olleisiin vastaaviin reikiin. Tämän jälkeen Görin pyysi tiputtamaan muutaman pisaran verta kannessa olevaan suppiloon. Tämä tuntui jo liian oudolta ja ansan tuoksu leijui vahvana ilmassa mutta Malanturin mukaan se oli osa normaaleja druidirituaaleja. Joka tapauksessa Görin haluttiin vapauttaa joten Malantur ja Wainamrun tekivät pienet haavat ranteisiinsa ja tiputtivat pari pisaraa verta suppiloon. Tässä vaiheessa Görinin hahmo alkoi haihtua ja hänen viimeisiksi sanoikseen jäivät ”Antakaa petokseni anteeksi ystäväni…” Wainamrun kalpeni verinen veitsi vielä kädessään tajutessaan mitä varten loitsut olivat temppelin seinässä.

Pikaisen mietiskelytuokion jälkeen todettiin että druidien lisäksi vastaava seremonia sopii hyvin vampyyrien herättämiseksi henkiin, ja kun oikein tarkasti katsottiin huomattiin että arkun kansi oli suojattu magian näkymisen estävällä metallilla. Ilmankos kaikki oli sujunut niin helposti. Temppelin ulkopuolella tuuli alkoi nousta myrskyä enteilevästi. Sehän ei perinteisesti ollut tiennyt mitään hyvää. Osa ryhmästä halusi yrittää arkun ja sen sisällön tuhoamista, mutta Lúthien oli julmalla tavalla osoittanut että joskus yksikin vastus on liikaa. Ja tuskin tällaista vaivannäköä ihan tavallisen mähösen takia oli nähty. Päätettiin lähteä pikamarssille pohjoiseen kunnes sekametsän alueelta olisi päästy pois. Vain lyhyiden taukojen pysäyttämä marssi kesti kokonaiset kaksi vuorokautta, ja sitä pidensivät vielä metsän keskellä kohonnut vuori ja puunrunkojen väliin kudotut jättiläishämähäkkien seitit joita jouduttiin kiertämään matkan päästä. Lopulta päästiin ilma välikohtauksia takaisin tasangolle, tässä vaiheessa Boggo ja ihmiset jo hoipertelivat väsymyksestä, eikä muillakaan ihan täysi höyry ollut päällä.

Riittävästi kimallusta

Univelkojen kuittaamisen jälkeen matka jatkui kohti pappivainaan leposijaa. Melkoinen taipale taivalta ehti jäädä taakse kun silmiin osui kartano joka näytti rakennetun pelkästä kullasta ja hopeasta. Rakennusta kierrettiin ihmetyksen vallassa, aitakin näytti olevan puhdasta mithriliä. Kaikessa näkyvissä olevassa aisti voimakkaan magian, mutta siitä millaisista voimista oli kyse ei kenelläkään ollut näkemystä. Kun muutakaan ei keksitty päädyttiin poikkeuksellisesti koputtamaan kartanon oveen. Pariovet avasi pitkä tummanpuhuva haltia joka alkutervehdysten jälkeen kutsui matkalaiset illalliselle. Kutsu otettiin hyvillä mielin vastaan sillä Malanturin loihtimassa ravinnossa ei terveellisyydestään huolimatta ollut kovin paljon makuvaihtoehtoja. Isäntä johdatti vieraansa saliin suuren pöydän ääreen joka täyttyi herkuista kun haltia läpsäytti pari kertaa käsiään yhteen. Ryhmä kertoi tutun haaksirikkotarinansa ja kysyi tietäisikö arvon isäntä minne he olivatkaan joutuneet. Haltia esitteli itsensä Eöl Sepäksi ja kertoi melkoisen valaisevan tarinan saaren ja Kuunkiven historiasta…

Se [Kuukivi] ei paranna maata tai mitään sellaista; sen avulla voi paeta saarelta tai poistaa saarta ympäröivän maagisen muurin, jonka jälkeen kuka tahansa voi poistua saarelta normaaliin tapaan, esim. meritse. Samalla Saari tulee myös naapurimantereiden tietoisuuteen ja se on löydettävissä normaalisti.

Sota alkoi oikeasti sen takia, että järjestys (law) halusi eristää mantereen keskustan muusta maailmasta ja tehdä siitä laillisen ja hyvän maailman perikuvan, ts. paratiisin - tai Saaren, kuten he sitä nimittivät. Kun Saari olisi eristetty, se voitaisiin pikkuhiljaa järjestää sellaiseen tilaan, ettei minkäänlaista muutosta enää olisi, vaan kaikki olisvat täysin järjestyksessä. Saaren kaoottista puolta edustavat eivät pitäneet tästä ajatuksesta, vaan halusivat tuoda saaren kaikkien tietoisuuteen, niinkuin se oli ennen ollutkin. Kaaos esitti lukuisia perusteluja ja vetoomuksia, mutta Järjestyksen vallitsevaa mielipidettä ei enää hevillä muutettu. Koko tämän ajan Järjestys oli valmistellut eristystä, jo ennen kuin se edes esitti koko ajatusta.

Tästä ei pelkillä sanoilla enää selvitty. Molemmat osapuolet kokosivat joukkonsa ja ryhtyivät taistelemaan. Armeijat kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa juuri sillä hetkellä, kuin koko Saari verhoutui eristykseen. Sodan kuluessa kävi pian selväksi, ettei selvää voittajaa ollut. Pikkuhiljaa kaoottiset voimat ahdistivat järjestyksen kannattajia, ja lopulta saivat haltuunsa Kuukiven. Sodan runtelema Saari olisi paljastuessaan ollut helppo pala ulkoisille valloittajille. Kaoottisetkin olennot tajusivat tämän. Heidän suunnitelmissaan oli alunperin ollut (täydellisen järjestyksen estämisen ohella) vallata muita mantereita saarelta käsin, mutta sisällissota esti tämän. Niinpä he päättivät vetäytyä sodasta, mutta veivät sodan syyn mukanaan kätköpaikkaan. Se haudattiin erään heidän kenraaliensa mukana - tai hautaus on väärä sana. Heidät jätettiin odottamaan parempia aikoja.

Muualla pienet ryhmittymät kävivät yhä sotaa aina kun kohtasivat toisensa. Sota jatkui tähän malliin vuosikymmeniä, kunnes osapuolet tuhosivat toisensa lähes tyystin. Vuosisatojen saatossa saaresta tuli aaveSaari. Sodan aikana oli tapahtunut nimittäin jotain, mitä kumpikaan osapuoli ei ollut osannut ottaa huomioon. Veri, ja muut elinnesteet - maagiset mukaanlukien, joita maaperään vuodatettiin niin suurissa määrin, herättivät muinaisia kuolleita kulkemaan maan päällä jälleen. Pikkuhiljaa nämä muinaiset kuolleet ottivat muotoja ja hahmoja. Sitä mukaa mitä sodan osapuolet tuhosivat toisiaan heidän mahtinsa kasvoi. Suuri osa sodassa kaatuneista kuoli lopullisen kuoleman, mutta eivät kaikki. Joitakin suuria (ja vähäisempiäkin) johtajia ja sankareita jäi elämään vielä kuolemankin jälkeen. Heidän janonsa eläviä kohtaan paisui sodan hiipuessa; ja pikkuhiljaa ei ollut jäljellä elinvoimaa mitä tyydyttäisi janon.

Epäilemättä hekin tiesivät keinosta päästä pois saarelta, mutta suuressa viisaudessaan Kuukiven tekijät olivat lumonneet sen niin, ettei kerran kuollut voi koskettaa kiveä tuhoutumatta. Niinpä epäkuolleet olivat voimattomia, ja tätä pohtiessaan monet mahtavimmistakin epäkuolleista kirjaimellisesti menettivät järkensä. Heistä tuli levottomia, raivoavia, vaeltelevia aaveita ja haamuja, jotka surmasivat säälimättä ne, jotka kenties pystyivät käsittelemään Kuukiveä. Pian juuri mitään ei ollut jäljellä, ja ne vähän missä oli vielä eläviä, olivat kätkössä turvapaikoissaan... Näin epäkuolleetkin palasivat maanalaisiin kätköihinsä odottamaan.

Monta kysymysmerkkiä haihtui pienistä mielistä, ja nyt olisi ainakin tiedossa mahdollinen matkalippu kotiin. Jos se vaan jostain löytyisi. Tarinansa lopetettuaan Eöl kiinnostui Páinista ja tämän mahdollisista sepän taidoista, sillä olisihan kovin mukava pitkästä aikaa jutustella jonkun kanssa omasta pikku harrastuksesta. Páin kaivoi repustaan pötkön lainia ja valitteli kun ei päässyt saarella käyttämään taitojaan mielenkiintoisen materiaalin työstämiseen, vaikka sitä oli repussa kymmeniä kiloja, sopivien työkalujen puutteessa. Pilkahdus Eölin silmissä käynnisti vilkkaan kaupanteon jota jatkui pitkälle yöhön. Sovittiin että Eöl tekisi jokaiselle lainista tai mithrilistä yhden aseen halutuilla lisäominaisuuksilla ja saisi palkkioksi vastaavan aseen painon verran lainia. Aikaa tähän saattaisi mennä tosin hetkonen jos toinenkin, mutta ryhmällä menisi joka tapauksessa pari seuraavaa kuukautta muumiota palsamoidessa, joten jotain siinäkin ajassa saisi valmiiksi.

Pitkästä aikaa puhtaissa lakanoissa hyvin nukutun yön jälkeen hyvästeltiin isäntä ja lähdettiin askeltamaan kohti nousevan auringon valaisemaa taivaanrantaa…

Jatkuu seuraavassa osassa...


Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Heikki Jokinen.