Uudisraivaajat 17

[Edellinen osa] [Seuraava osa]


Eiku sittenkin bluffataan

Kovasti häilyvä on seikkailijan mieli. Ruumisläjää katsoessa ryhmälle juolahti mieleen ettei seuraava taistelu ehkä menisikään ihan noin putkeen, ainakaan avomaalla. Joten ratkaisuna olikin käyttää hyväksi Korekalwenin tunnusta ja mennä pokkana portista sisään ja pyytää linnanherralta audienssia, ja tappaa tämä. Sitten voisikin improvisoida.

Agarbasin karhu ja ahma jäivät parkkiin kun ryhmä marssi linniotuksen alaportille, Anna toimi puhemiehenä ja tunnusta näyttäen vaati pääsyä linnanherra Durbaugin puheille. Vartiomies ei merkin nähtyään sen enempiin mutinoihin ryhtynyt vaan vei heidät linnoituksen ylemmälle tasolle vievälle portille, josta seuraava vartiomies ohjasi ryhmän suurten pariovien eteen ja paukutti nyrkillä oveen.

Oven avasi keski-ikäinen mies, joka esittäytyi Carruthersiksi, linnanherra Durbaugin palvelijaksi, hänelle saakka näytti jo kiirineen sana ryhmästä jolla oli Korekalwenin tunnus. Hän ohjasi heidät aulaan ja anteeksi pyytäen poistui seuraavista ovista katsomaan otettaisiinko ryhmä vastaan. Ovien ulkopuolella patsasteli pari vartijaa. Ovien takaa kuului kovaa huutoa ja tömähdyksiä, ja hetken kuluttua Carruthers palasi nenä verta vuotavana takaisin ja sanoi että valitettavasti Durbaugilla oli vielä toinen tapaaminen kesken, mutta kohteliaasti ja korrektisti ehdotti että vieraat odottaisivat virvokkeiden kera talvipuutarhassa. Mikäpä siinä. Ryhmä siirtyi sivuovesta vehreään tilaan jossa heille tarjoiltiin piknic.

Epäluuloisimmat toki epäilivät ilmaisen lounaan sivuvaikutuksia, mutta ainakin viini oli kelpo tavaraa. Mitä nyt vähän kakistelua aiheutti karahvin pohjassa ollut lappu jossa luki ”Paetkaa vielä kun voitte! – Carruthers”. Tämän, ja ikkunoista näkyvän vartijoiden ruokailutilan jossa oleskeli reilut 30 sotilasta, sekä loitsuilla saadun tiedon, jonka mukaan pääsalissa olisi noin 10 henkeä lisää, olettaisi olevan riittävä vaaran merkki, mutta ei. Carruthers joutui painostuksen alla käymään herransa luona niin usein että tämä suostui ottamaan ryhmän vastaan.

Sitten se improvisaatio

Ovet avautuivat isoon huoneeseen jota kiersi varsijousimiesten kansoittama parvi. Suuren pöydän takana istui ylhäisen näköinen mutta harmaahapsinen Durbaug vierellään pimentohaltiapappi, jonka nähdessään Elric selvästi säpsähti. Porukka haki paikkansa pöydän äärestä ja muodollisten kohteliaisuuksien (Durbaug tarjosi muhkeaa ateriointia, vaikka selvästi oli jo itse vieraansa kanssa nauttinut aterian) jälkeen Anna alkoi selvittämään että heillä olisi erittäin tärkeä viesti välitettävänä pimentohaltiapartiolle, jotta mistähän heidät voisi löytää?

Seurasi pitkä ja monivaiheinen keskustelu jossa kumpikin osapuoli yritti puhua toista pussiin saadakseen selville että missä nyt mennään. Tarinoinnin aikana Drul otti mentaalisesti yhteyden Elriciin joka kielsi tätä tekemästä – ja varsinkaan ajattelmasta – mitään. Ja Drul välitti sanan muille, kaikkea sitä pöytää naputtamalla voikin kertoa. Kun tappoidea alkoi vaikuttamaan mahdottomalta, sai ryhmä käyttää improvisaatioenergiansa keksiäkseen keinon tyylikkääseen poistumiseen, mielellään elossa.

Lopulta tuli kovasti kiire jahtaamaan pimentohaltiapartiota viestin välittämiseksi, eihän heillä olisi vasta kun parin päivän etumatka. Helppo homma. Niinpä ryhmä lähti vartijoiden saattamana ulos linnoituksesta ja aloitti pikamarssin itään, jotenkin oli aistittavissa lauma jäljittäjiä. Tästä reissuista jäi käteen lähinnä tieto siitä että Korekalwen olisi Kuunkiven linnoituksessa ja että Durbaugin armeija olisi valmiina marssimaan etelään ja murskamaan kapinallislinnoituksen. Ja kenen pieni linnoitus siinä suunnassa sijaitsikaan?

Kukkatarhuri

Marssin aikana Elric kertoi että pappi oli Oblodran Huoneen matriarkka, sattumalta kyseessä oli sama Huone joka oli murskannut Elricin Huoneen. Ja he olivat kovasti kuuluisia mentaalisista kyvyistään, joten mitä todennäköisimmin kaikkien salaisimmatkin aivoitukset olivat nyt papin tiedossa. Siihen mitä pappi oli Durbaugin luona tehnyt ei Elricillä ollut sen parempaa arvausta kuin muillakaan.

Muutaman päivään munaravin jälkeen ryhmä saavutti lehtimetsän reunan, sinne olisi hyvä häivyttää jäljet mahdollisilta takaa-ajajilta. Reissatessa oli myös kehkeytynyt ajatus siitä että paras tapa pysäyttää vihollisarmeija olisi tappaa sen johtaja ennen kuin tämä ehtii antaa marssikäskyn. Ennalta ehkäisevän iskun voimaan luottaen siis eteenpäin.

Pian metsään siirtymisen jälkeen tultiin aukiolle jossa 12 erilaisen puun muodostuman ringin keskellä oli kumpu jonka laella kasvoi yksinäinen kukka. Asetelmassa oli jotain kovin tuttua. Hetken jos toisenkin pohkailun jälkeen puitten välistä löytyi hopealanka ja Sigurdin muistiinpanojen avulla ryhmä sai pääteltyä että hautakumpu kuuluisi 12-neuvoston animisti Vidarialle, ja että kukka oli lootus josta saisi tehtyä juoman joka herättäisi kuolleista, se parantaisi myös tuhoutuneet aivot, kukka siis tekisi jotain sellaista mihin Wainamrun ei kykene. Ryhmä uhrasi päivän kun Malantur kokeili viherpeukalotemppuvalikoimaansa saadakseen lootuksen leviämään, vaan valitettavasti tuloksetta.

Metsästä joukko poistui pohjoisen puolelta, ja otti suuntimaksi Kuunkiven linnoituksen. Yöllä leirin rauhaa häiritsi 10-päinen haltidemonipartio joiden johtaja lenteli siivekkään pedon selässä. Korekalwenin tunnus pelasti taas yhteenotolta, mutta Annan kootut selitykset siitä keitä he olivat, ja miksi siellä taapersivat, alkoivat olemaan niin solmussa ettei niitä kohta kukaan selvittäisi parhain päin. Mutta onneksi vielä tämä partio osti tuon arvan. He siis lähtivät jatkamaan matkaansa länteen ja etsimään kadonnutta pimentohaltiapartiotta jonka olisi pitänyt aikaa sitten saapua Kuunkiven linnoitukseen merkkinään juuri tuollainen tunnus, ja kun niitäkin piti olla tehtynä vain yksi… (Itse asiassa pimentohaltiapartio ei olisi vielä ennättänyt Kuunkiven linnakkeelle, vaikka olisikin päässyt aikanaan tekemään matkaa ilman kuolemanvakavia häiriöitä. –PJ huom.)

Iso, isompi, Kjelldal

Matkan varrelle sattui yhdet rauniot, niitä lähestyessä ryhmä kuuli kuorsaukselta kuuluvaa ääntä, se vaan tuntui lähes tärinänä jalkojen alla. Eikä ihme, sillä siellä raunioiden rippeistä ja nahkapalasista kootun suojan jonka kätköissä pötkötti rapiat kymmenmetrinen jättiläinen. Ja jos tämä ei riittänyt niin jäljistä päätellen alueella pyöriskeli myös karhu jonka säkäkorkeus heiluisi siinä kahden metrin hujakoilla. Noo, tietäen mihin matka oli viemässä niin hyvää muurinmurtajaa aina tarvitaan. Joten kunhan loitsuilla oli kutsuttu paikalle muutama peura jätille aamiaiseksi kävi Boggo herättelemässä hänet.

Hyvin ainakin tuntui aamiainen maistuvan, ja eikä kovin pitkää tarvinnut tarinoida kun kävi selväksi että Kjelldaliksi itsensä esitellyt jätti oli jäänyt kehityksessä lapsen tasolle (Kun kauhalla annetaan vartta ei latvaan jää kuin lusikallinen – vanha hobittien sananlasku), ja hänen ainut seuralainen tässä maailmassa oli Puuh niminen karhu. Ja kun Kjelldal meni vielä kertomaan että hänen mielestä pienempien kiusaaminen on kovasti väärin niin ei ollut kovinkaan vaikea homma houkutella häntä mukaan lähtemään mukaan kertomaan Bogon linnoituksen ilkeälle naapurille että ilkeilyn nyt vaan pitää loppua. Tosin ennen lähtöä pitäisi löytää Kjelldalin kalastusreissulle kadonnut hammas.

Lievän jankkaamisen jälkeen selvisi että Hammas oli tosiasiassa tikari joka oli tippunut hänen onkiessa haita läheisellä järvellä. Sinne siis. Järvi paljastui meteorin iskemästä syntyneeksi kraatteriksi, jonka pohja lienee jossain kilometrin syvyydellä, ja lähes pystysuoraan tippuvien rantojen lisäksi järvi todellakin kuhisi haita. Kaikkien eläimien ystävä Boggo koetti ensin sukeltamalla löytää Kjelldalin hammasta hänen oletetulta onkipaikaltaan, mutta tuloksetta. Sitten Elric näytti liukenevan veteen ja katosi lähes tunniksi, mutta eipä hänen etsintäretkensä ollut onnekas. Kun todellisuus ei toiminut niin ryhmä päätti kaivaa retkirepuistaan yhden ylimääräisen tikarin ja väittää jätille että sellainen oli löytynyt. Hyvin upposi sekin tarina kun ryhmä palasi jätin leirille. Siinä vaiheessa Puuh oli palannut retkiltään, ja melkoinen jötkäle oli sekin karhuksi. Koska ilta alkoi laskea päätettiin matkaan lähteä seuraavana aamuna. Iltapuuhien ohessa Wainamrun istutti tikarin Kjelldalin ikeneen. Puuh ja Tellu käväisivät vielä lähimetsikössä metsästelemässä, sieltä niiden palattua olikin ensimmäinen kerta kun ryhmä näki karhun punastelevan.

Nyt hiivitään

Päivän marssin jälkeen Kuunkiven linnoitus tuli näkyviin, Kjelldal jäi parkkiin useampien virstojen päähän ja muutama tiedustelupartio kävi tutkailemassa miltä linnoitus näyttää. Ja sieltähän löytyi muun muassa Korekalwen, kymmenkunta eritasoista haltiademonia, haltuun otettuja haaksirikkoisia vartijoita, pari siivekästä petoa, sekä Harri Ruukuntekijä joka transsissa piti mustaa Kiveä tuijottamalla auki vastaavaa porttia joka oli ollut Palrokin linnoituksessa. Ihan riittävästi siis kaikkea.

Ei ihan niin lyhyen suunnitteluhetken jälkeen toimintasuunnitelma kuitenkin muodostui. Iskuryhmä kiipeäisi vallihaudan ympäröimän muurin laelle muuttamalla Malanturin sauva sillaksi sillä hetkellä kun valleja kiertävät kaksi partiota olisivat mahdollisimman kaukana. Sen jälkeen tarkoitus oli ampua katolta Korekalwen hengiltä ja samalla napattaisiin Harri mukaan. Sitten Kjelldal hyökkäisi portille aiheuttaen riittävästi häiriötä jotta muureilta päästäisiin pakenemaan tai tilanteen näyttäessä hyvältä valtaamaan koko linnake.

Kaikki sujui suunnitelmiin mukaan siihen kunnes hiiviskelyn teoriasta, vaan ei käytännöstä, kaiken tietävä Sigurd liukastui muurille johtavalla sillalla hälyttäen koko linnakkeen. Onneksi tässä vaiheessa ampujat olivat jo ehtineet asemiinsa ja Annan unelmalaukaus suoraan Korekalwenin silmien väliin tappoi tämän. Ruumis vaan katosi Eolin antaman sormuksen tähden jo ennen kuin se ehti kosketta tannerta. Eolin tavaroilla on ihmeellinen taipumus löytää kotiin, nytkin sinne meni samassa lähetyksessä sekä sormus että nuoli. Mahtoi Eol olla taas tyytyväinen.

Sen jälkeen asiat eivät enää menneetkään ihan putkeen. Kruunupäinen demoni päästi ilmoille valtavan kirkaisun joka jähmetti puolet ryhmästä paikoilleen, myös Drulin, jonka oli tarkoitus tempaista alemmalla tasanteella oleva Harri matkaansa. Tämän nähdessään Agarbas teki henkilökohtaisen ratkaisun ja heitti Harria keihäällä selkään, tapa sekin, mutta ainakin Harri sen jälkeen päästi otteensa Kivestä. Sitten Agarbas hyppäsi katolta yrittäen kaapata Harri matkaansa, mutta haltiademonit tekivät tämän ajatuksen mahdottomaksi toteuttaa ja heittivät Harrin linnan sisätiloihin.

Kjelldalin luokse jääneeltä Wainamrunilta kesti hetki saada jätti tajuamaan että nyt olisi hänen vuoronsa toimia, joten vailla lisätukea linnakkeessa oleva ryhmä lähti vetäytymään pikapikaa. Onneksi Malanturin loitsut pitivät vihulaisen ilmajoukot rauhallisina joten muurilta päästiin poistumaan ilman suurempia naarmuja.

Sivuosumia

Kjelldal rynni Puuhin kanssa linnoituksen portille ja murskasi sen yhdellä kartun heilautuksella, valitettavasti vaan alla oleva silta ei kestänyt hänen painoaan ja jätti romahti vallihautaan. Nuolenkantaman matkan päässyt ryhmä katseli kuinka vallihaudassa pyristelevä hahmo keräsi selkäänsä nuolia kuin neulatyyny. Niistä välittämättä tämä kuitenkin kipusi ylös ja juuri kun hän oli iskemässä takaisin jokin voima otti Kjelldalin yksinkertaisen mielen haltuunsa jättäen jättiläisen seisomaan paikallaan kädet velttoina sivuilla. Pian Kjelldal kuitenkin virkosi, mutta ryhmä kauhuksi tämä käänsi karttunsa kohti pakenevaa ryhmää. Onneksi Kjelldal kuitenkin jätti takaa-ajonsa kesken alle sadan metrin päähän linnakkeesta, Puuh ihmeissään vierellään.

Ryhmä pakeni koko seuraavan päivän kohti etelää siivekkäiden petojen seuratessa nuolenkantaman ulkopuolella, kunnes päästiin sekametsän reunaan jonne he pääsivät piiloon. Iltanuotiolla oli aikaa kerrata nähtyä ja tehtyä. Kjelldalin hylkääminen tuntui kovin katkeralta paikalta, mutta toisaalta, Saari oli käyttänyt ryhmää hyväkseen kohta pari vuotta, eikö nyt jo ollut aika antaa takaisin. Tai ehkä näin tuumaili vaan Linnanherra Boggo. Enempi huolta aiheutti se että toimisiko tuhoamatta jäänyt portti ilman Korekalwenia ja mitä Eol mahtaisi tuumailla jos tämä kartanoon vielä joskus matka johtaisi.

Ja kun siinä nyt suurten kysymysten äärellä oltiin niin ryhmä äänesti siitä minkä ihmeen takia täällä kukin juoksentelee. Vaihtoehdoiksi valikoitui siis ensisijaisesti Kuunkiven löytämiseen ja Saarelta poispääsemiseen pyrkimiseen tai jääminen Saarelle ja tilanteen tekeminen Vuoren Sydämen herättämien kääpiöiden esiäitien avulla sellaiseksi että onnellinen elämä olisi mahdollista. Yhden äänen erolla päädyttiin Saarelle jäämisen puolelle.

Valtakunta kukoistaa

Kun oli päätetty että Saarelle jäätäisiin, päädyttiin lähteä kohti vuorta jossa asuisi lohikäärme jolta aikoinaan oli muna käyty varastamassa, sieltähän tämän tyttären mukaan saattaisi myös löytyä myös yksi Vuoren Sydän. Reitti saataisiin mukavasti sovitettua kulkemaan Bogon linnoituksen kautta, samalla voisi siis tarkastaa että valtakunnassa on kaikki hyvin.

Matka oli pitkä ja tapahtumaköyhä, mitä lähemmäs linnaan tultiin sitä enemmän löytyi omia vanhoja leirinuotion pohjia. Pitäisiköhän jälkiä peittää vähän huolellisimmin? Linnakkeessa ei sen kummempaa ollut sattunut, varustelutyöt etenivät suunnilleen suunnitelmien mukaan, ja Cülindé oli edelleen yhtenä palasena. Linnanherra Boggo piti jälleen alamaisilleen moraalia kohottavan puheen ja kuunteli heidän huolia & murheitaan, mutta nuivasta vastaanotosta päätellen olisi senkin voinut jättää tekemättä. No, ilman uutisia on parempi, ne olisivat kuitenkin huonoja.

Parin päivän levon ja varusteiden kunnostamisen jälkeen matka saattoi jatkua. Reitti suunniteltiin kulkemaan Palrokin luolaston kautta, jotta voitiin varmistaa ettei siellä ole mitään toimintaa käynnissä. Ei ollut.

Hauta, kuinka yllättävää

Seurasi lähes viikon tapahtumaköyhä marssi halki tasankojen kohti lohikäärmeen luolaa. Kertaalleen lauma hukkia meinasi hyökkiä kimppuun, mutta nekin tulivat jostain syystä toisiin ajatuksiin. Kerran pari tulidemonia halusi tulla yöllä leirinuotion ääreen, jolloin viisaana ratkaisuna päätettiin rakentaa toinen pienempi nuotio ryhmää varten. Tulidemonit olivat tyytyväisiä niin kauan kuin nuotioissa oli tulta, ja tulen sammuessa ne lähtivät matkoihinsa sanomatta sanaakaan. Melko outoja otuksia. Matkalla oli taas kerran liikaa aikaa pohtia vaihtoehtoisia tapoja jalokiven nappaamiseksi, ja etenkin kuinka monella eri tapaa ne voisivatkaan mennä pieleen. Valituksi tuli kuitenkin ajatelma jossa Drul ja Agarbas menisivät tarinoimaan lohikäärmeen kanssa (koska muista tällä oli edellisen ryöstöretken jäljiltä hajujälki) ja yrittäisivät ostaa Vuoren Sydämen vastineena jostain tämän valitsemasta palveluksesta, sanotaan nyt vaikka tiedosta tämän tyttären olinpaikasta. Ei taas oltu kovin vahvoilla.

Lohikäärmeen luola oli kuitenkin vuorella joka sijaitsi sekametsän keskellä, ja ennen kuin sinne saakka päästiin törmättiin lähes sata metriä leveään kumpuun jonka eteläisestä kyljestä löytyi pyöreä ovi. Ovessa oli neljä symbolia joiden avulla Sigurd tunnisti paikan 12-neuvoston alkemistin Dernielin haudaksi. Ovesta yritettiin turhaa löytää avausmekanismia, mutta Malanturin ja Annan tuloksettomien yritysten jälkeen se liukui alas Arwenin hellästä kosketuksesta…

Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Heikki Jokinen.