Uudisraivaajat 23

[Edellinen osa] [Seuraava osa]


Kerro kaikki, ihan kaikki

Lämpimien tervehdysten jälkeen Cúlindë kertoi linnakkeen tapahtumista Angelan saapumisen jälkeen. Asiat olivat edenneet ryhmän odottamalla tavalla, ja kääpiöt olivat alkaneet koota joukkojaan. Arvion mukaan heistä saataisiin kasattua noin 200 vahvuinen osasto. Elanor jäisi pitämään huolta linnasta. Angela ei lähtenyt Cúlindën matkaan eikä kertonut minne aikoo suunnata seuraavaksi.

Ennen Eolin kartanolle menemistä ryhmä kertoi Cúlindëlle viimeisimmät sattumukset ja sitoumukset. Rouva ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä porukan tekemiin valintoihin. Jotain yritystä oli suunnitella etukäteen mitä kaikkea Eolille kerrottaisiin, luotto siihenkään mieheen ei ihan tapissa ollut, ja kuinka Korekalwen otettaisiin vastaan. Lähinnä piti päättää kerrottaisiinko hänelle lohikäärmeen kanssa tehdystä sopimuksesta. Ei kerrottaisi. Eivätkä Drul ja Elric lupauksestaan huolimatta panostaisi kovin paljon siihen että saavat tapettua Korekalwenin taistelun kuluessa, mutta jos hän tulee miekan ulottuville niin mikäs siinä.

Eol otti ryhmän vastaan totuttuun tapaan silmät yrteistä selällään. Tavoistaan poiketen hän istutti Cúlindën oikealle, ja Bogon vasemmalle puolelleen, tähän mennessä istumajärjestyksellä ei ollut ollut väliä. Haltiakulttuuria ymmärtävät näkivät tässä jännittäviä arvostuksen merkkejä. Näkökivestä ei mitään hyödyllisiä visiota ollut irronnut, mitä nyt Bogon pientä egoa hivelevästi yhdessä näyssä linnanherra otti Kuunkivi käsissään vastaan voitonparaatin mantereella olevan suuren linnan terassilta. Ja Malanturia huolestutti se että hänen kohtalonaan kiven mukaan olisi kuolema Fionan hampaissa.

Siinä ruokailun yhteydessä ryhmä kertoili kokemuksiaan Unien killan temppelistä, ja Eol oli asioista niin kiinnostunut että ihan tahtomattaan taisi yhdeltä jos toiselta tulla möläytettyä ulos ihan kaikki mitä unimaailmassa olivat kokeneet. Onneksi vain unet.

Eol hämmentyi kun hänen aiemmassa näyssä ollut haltianainen olikin ihan oikeasti näyttäytynyt ryhmälle kiltarakennuksen edustalla. Nainen oli Nostarieth, sattumalta myöskin Eolin entinen naisystävä. Hän oli kuuluisa lohikäärmeen surmaaja, joka oli muutama tuhat vuotta sitten lähtenyt vuorille surmaamaan viisipäistä petoa, kaikkien lohikäärmeiden Äitiä. Siltä matkalta hän ei Eolin tietojen mukaan koskaan ollut palannut.

Strategiaa ja taktiikkaa ja säätämistä

Kun aikaa oli tapettu pari päivää, Korekalwen ilmestyi paikalle pienen henkivartijakaartin kanssa. Neito yritti hämmentää ryhmää suutelemalla Eolia heti ovella kiihkeästi, lähinnä siinä Eolin konseptit näyttivät menevän sekaisin. Mutta ainakin näin neiti sai itselleen paikan isännän oikealta puolelta. Vanha jää Korekalwenin ja Cúlindën välillä paksuni tämän johdosta tuuman jos toisenkin.

Hyökkäyssuunnitelmaa ja ajoitusta pohdiskeltiin pitkälle yöhön, demoniarmeija ainakin oli tulossa taistoon terävä pää edellä. Nostarieth olisi Duramaelin henkivartijakaartin johtaja, Harrilla olisi Kuunkivi kannossa, ja häntä vahtisi jätti Skjeldal(?) karhuineen, Zenon toimisi seitsemän satapäisen hyökkäysosastojen johtajana, Korekalwen hyökkäisi ilmasta mantigorien kanssa. Jottei taistelutahto täysin romuttuisi Korekalwenille kerrottiin että ryhmän tiedustelutietojen mukaan vastustajia olisi noin tuhat, ja lähinnä heikkoja luurankoja sekä muuta vähäpätöistä.

Ajoituksen ja viestinnän kanssa olikin hivenen vaikeampaa, lopulta saatiin kellotettua homma niin että ryhmä soluttautuisi pilarin lähistölle hyvissä ajoin etukäteen, sitten demoniarmeija tunkeutuisi metsään pohjoisesta ja vetäisi vampyyrien pääjoukon itseään vastaan, vähän myöhemmin kääpiöt lähtisivät etenemään idästä kohti pilaria jolloin toivottavasti loput vampyyreistä lähtisivät heitä vastaan ja ryhmälle avautuisi mahdollisuus tunkeutua Lynnin temppeliin tappamaan siskokset.

Kun suunnitelma oli näinkin loistava, Korekalwen uskaltautui jo ajattelemaan voiton jälkeistä aikaa. Heidän ehdotuksensa oli että ryhmä hallitsisi seuraavat kymmenen vuotta saaren eteläisiä osia, sen jälkeen demonit hiljalleen alkaisivat vetäytyä ja koko saari oli ryhmän hallussa 30-vuoden kuluttua, toki verot demoneille tulisi maksaa vuosittain. Boggo lupaisi esikuntineen tutustua ehdotukseen suopeudelle. Bogonmaastako vasallivaltio? Ja vitut.

Mistä valoa pimeään?

Kun Korekalwen oli hyvästelty jäi ryhmä viinikarahvien ääreen pohtimaan tulevaa. Eol kertoili siinä legendan yyy:stä, valontuojasta. Tämä nainen oli tullut saarelle aikojen alussa tuoden kepissään valon, huhujen mukaan tuo keppi olisi läheisessä metsässä olevassa temppelissä. Ihan ajatuksen virtaahan tämä toki olisi, mutta jos ryhmä aikoi nähdä mitään pilarin sisällä niin jotain soihtua kirkkaampaa olisi syytä olla mukana. Ja jos epäkuolleet olisivat sama tarun kuulleet niin arvatenkin haluavat pitää kepakon maan alla.

Hyökkäykseen olisi vielä muutama viikko, joten hyvin olisi aikaa säntäillä satujen perässä, mitäpä tässä muutakaan. Kun vielä muutama karahvi oli kumottu alkoi Eol yllättäen avautumaan ja tarinoimaan Saaresta, ja täällä vallitsevista voimista. Hyvä ja Paha, Kaaos ja Järjestys, ja mitä kukin tavoittelee. Siitä filosofiasta ei sen enempää kuitenkaan saatu irti, mutta tulipa herra kertoneeksi että haaksirikko ei ollut mikään sattuma, vaan jonkun Saarta leikkikenttänään pitävän voiman temppu. Tosin seurauksen olivat olleet hivenen odottamattomat. Mutta ainakin saarella vallinnut järjestys oli kumoutunut.

Ryhmä koetti houkutella Eolia tarttumaan miekkaan ja lähtemään joukon mukaan pilaria vastaan, mutta hän olisi omasta mielestään sellainen voima että mahtien shakkilauta menisi sekaisin ja hallitsematon vastavoima pitäisi tuoda kentälle. Alkoi taas karkailemaan lapasesta tämä setti, juuri kun ryhmä luuli päässeensä ratkaisujen äärelle ilmenikin että salaisuuksien verhoa on vasta raotettu. Hienoa.

Tosiasioita, valistuneita arvauksia, arveluja ja harhoja; vampyyrisiskot edustavat pahaa, he haluavat Kuunkiven poistaakseen saaren yllä olevan suojan ja vallatakseen mantereen, epäkuolleina he eivät voi käyttää kiveä, mutta jokaisella esineellä on rajansa, juoksuttamalla tuhansia luurankoja kiveä vasten Sen voimat lopulta ehtyvät ja suojaus murtuu, kuolema on muutosta, kaaosta. Heidän yläpuolellaan ei ole ketään? Jokaisen saarella kuolleen elinvoima päätyy lopulta epäkuolleiden voimaksi, siksi jokainen taistelu on heille hyvästä.

Demoneilla on Kuunkivi ja kyky käyttää sitä, ja halu vallata mantere, he eivät kuitenkaan voi purkaa suojausta ennen kuin vampyyrit ovat kuolleet, koska eivät pärjää epäkuolleille taistossa. Pilarin sota on heidän ainoa mahdollisuutensa tuleviin satoihin vuosiin epäkuolleiden kukistamiseksi. Mantereen kulmasta katsottuna hekin ovat pahoja. Edustavatko he järjestystä vai kaaosta? Miksi yyy kulkee heidän riveissään? Kenen lippua Eol kantaa?

Kuka täällä edustaa Hyvää? 12-neuvosto on kuollut eikä heidän haamuistaan taida olla apua tulevassa taistossa. Lohikäärmeistä ei pysty päättelemään, taitavat vaan edustaa itseään. Heistä yksi tulikäärme tulee ärsytettynä paikalle, mutta mitä tekemään? Ovatko ryhmää auttaneet kylmäkäärmeet yksittäisiä tapauksia vai käyttävätkö he tämän tilaisuuden ottaakseen Saaren ilmaherruuden itselleen? Tietävätkö he että tilaisuus on tullut?

Keitä ovat ne voimat jotka saivat laivat haaksirikkoutumaan Saarelle suojauksen läpi? Ne haluavat muutosta, kaaosta, ja sitä ovat saaneet, saari ehti olla pysähtyneisyyden tilassa vuosisatoja. Mutta oliko Saari ennen sitä Hyvän vai Pahan vallan alla? Onko sillä mitään väliä?

Mitä ryhmä haluaa? Vai onko kaikki vain yhden megalomaanisen hobitin harhaa?

Illan viimeisen lasin aikana Eol kuiskutteli Bogon korvaan että hobitin tulisi hankkia hänelle Kuunkivi jotta sepän 6000-vuotinen vankeus saarelle lopulta loppuisi…

Arvaa mitä?

Yö vaihtui pilarin hämärtämäksi aamuksi ja jomottavaksi krapulaksi. Mitähän sitä olikaan puhuttu? Ryhmä kuitenkin heitti retkirepun selkään ja lähti pienelle taipaleelle kohti lähimetsää. Arwenkin toipui toimintakuntoon juuri sopivasti.

Seuraavana iltana ryhmä sai näkyviin sekametsän keskellä olevan noin kolmekymmentä metriä kanttiinsa olevan rakennuksen joka oli jään peitossa. Kun jäisen oviaukon lisäksi ei muuta mielenkiintoista ulkopuolelta löytynyt muutti Elric itsensä liekehtiväksi ja sulatti jään oven edestä.

Pariovien takana oli huone jossa oli vain uudet ovet ja yksi seinäpeili. Wainamrunin yrittäessä arpoa millaisia suojauksia huoneissa oli, jäätyi hän jaloistaan kiinni lattiaan. Saappaat tuhoutuivat ja jäätyi verikin suoniin, onneksi oli parantaja kyseessä niin pakkasenpuremasta ei sen pahempaa seurannut. Mitä nyt Boggo joutui uhraamaan vanhan viittansa jotta parantajalle saatiin tehtyä jalkineet.

Kun oven lähelle mentiin, siihen ilmestyi Suu joka kysyi arvauksen, ja siihen vastaamalla oikein ovi avautui. Seuraavassa huoneessa oli ovi ja kaksi peiliä, näin jatkui kunnes seitsemännessä huoneessa ryhmä ei enää keksinytkään oikeaa vastausta oven esittämään arvoitukseen. Tähän saakka Wainamrun olikin ollut sangen kekseliäs, iltanuotioilla leikityt sanapelit kantoivat lopultakin hedelmää. Peilit hajosivat ja niistä ilmestyi seitsemän metalligolemia jotka hyökkäsivät ryhmän kimppuun vain ottaakseen isosti pataan, peltikin itkee kun sitä oikein lyö.

Rakennuksen pinta-ala oli ulkopuolelta katsottuna paljon pienempi kuin huoneiden joita sisältä aina vaan tuli vastaan, oli jo menty jollekin toiselle tasolle. 12. ovi täräytti jo haastetta, kysymys oli klassikko, mutta eihän siemen ja kananmuna ole ihan sama asia. Peilistä rävähti vastaan loitsijaa, jousi- ja miekkamiestä. Välienselvittelyn tauottua parantaja sai tehdä hetken töitä jotta loukkaantuneet saatiin taistelukuntoon. Hienoa että Cúlindë oli taas mukana, taistelut ihmeesti helpottuivat.

13. ovi oli kaikin puolin epäonninen, kysymys oli hämmentävä ja peilien säryttyä ryhmän ensi-isku karahti seinille. Sitten alkoi tapahtua, lähes saman tien Sigurd, Pain, Arwen ja Elric vaipuivat tiedottomina maahan. Sen jälkeen koko huoneen peitti pimeys ja pystyssä olevat taistelijat huitoivat ilmaa. Ryhmä kirjoitteli mielissään jo kirjoituksia hautakiveen kun Malanturin heittämä valo poisti pimeän ja hävitti kaikki vastustajat sekä avasi oven. Wainamrunin mukaan maahan tippuneet olivat koomassa eikä hän pystyisi tekemään asialle mitään, loitsu oli tehnyt jotain heidän sieluilleen.

Kaatuneet otettiin kantoon ja jatkettiin matkaa, seuraavassa huoneessa oli valkokaapuinen haltianainen keppi kädessään ja 14 peiliä. Nainen kysyi arvauksen johon ryhmä ei kyennyt keksimään ratkaisua. Peilien särkyessä väsynyt ryhmä yritti kaapia itsestään voimia vielä viimeiseen taistoon. Epätoivoisena tekona Boggo huusi ilmoille ensimmäisen huoneen seinällä lukeneen lauseen ’Valo on viisaus.’ jolloin peileistä tulleet hahmot katosivat ja haltianainen kutsui Boggoa nimeltä eteenpäin ojentaen tälle sauvaansa. Kun Boggo otti kepin vastaan nainen hävisi ja takana ollut ovi muuttui mustaksi aukoksi. Samalla hobitille tuli voimakas tunne siitä ettei tätä keppiä annettaisi kenellekään muulle, se olisi Hänen Aarteensa.

Ryhmä meni sen enempää ihmettelemättä pimeyteen ja tajusi olevansa temppelin ulkopuolella, aurinko paistoi ja rakennuksen peittänyt jää oli sulanut. Jokin oli kuitenkin pielessä, temppeliin mennessä ilta oli hämärtymässä nyt aurinko paistoi iltapäivän valoa pilarin takaa, jonkinlainen aikasiirtymä oli tapahtunut.

Ei tämä voi olla näin

Matkalla takaisin Eolin kartanolle Boggo huomasi ettei hän enää havaitse varjoja tai pimeyttä, kaikki on kuin kirkkaassa päivänvalossa. Wainamrun tutki tarkemmin potilaitaan aja arveli että heidän koomansa kestäisi useita kuukausia, eikä olisi varmuutta missä kunnossa he heräisivät, jos ollenkaan, vain joillain yrteillä heidät voitaisiin tuoda nopeammin takaisin.

Kartanollakaan ei ollut kaikki kunnossa, aiemmin puolustuslaitteet olivat pysäyttäneet ryhmän ulko-ovelle, nyt he pääsivät kävelemään suoraan pirttiin. Hetken kuluttua Eol ilmestyi kellarista sepänpuku päällään ja järkyttyi syvästi, ja vielä enemmän kun hän huomasi mitä Bogolla oli kannossa.

Eol rauhoittui vasta kun Boggo Wainamrunin kehotuksesta lähti keppeineen pikku kävelylle puutarhaan. Eol kertoi että oli kertonut tarinan valontuojasta vain saadakseen ryhmän hetkeksi joron jäljille ja pois jaloista viinakaappia rosvoamasta, ei minkään tämän pitänyt todellakaan olla todellista. Keppi hämmentäisi todellisuutta ja vääristäisi ajan, se on niitä esineitä joita ei tässä maailmassa pitäisi olla. Ja nyt se on olennolla jolla ei minkäänlaista kykyä tai mahdollisuutta käsitellä sen voimia. Onko se sitten kirous vai siunaus? Ei, tämä ei vaan voi olla näin…

Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Heikki Jokinen.