Uudisraivaajat 7

Uudisraivaajat

[Edellinen osa] [Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]


Elanor: Salohaltia Argothin metsästä. Toimi ennen vartijana ja tiedustelijana. Tykkää kulkea omia polkujaan, ja pysyykin näillä poluilla aika hyvin. "Puukkoa selkään!"


Wainamrun: Hiljainen ja vähän jurottava Noldoparantaja. Oli melko allapäin haaksirikon jälkeen, mutta lähti silti seuraamaan toisia eikä jäänyt omiin oloihinsa. Pikkuhiljaa mieli on piristynyt, kun tekemistä on riittänyt - lähinnä tosin Bogon apumiehenä olemista. Yleensä nukkuu taistelun ajan, mutta havahtuu heti kun joku huutaa lääkintämiestä. Ei epäröi mennä pahaankaan paikkaan.


Malantur: Lyhyt suurihminen, joka on oudon vaaleakarvainen. Kulkee erittäin väljissä vaatteissa vaellussauva kädessä. On luonnossa kuin kotonaan. Villi ja suuri pikkukissa tuntuu seurailevan joka paikkaan. Muuttuu tiikeriksi aina silloin tällöin, useinmiten jopa omasta tahdostaan ja oman mielensä säilyttäen.


Anna Tercenya: Noldotiedustelija, joka myös pärjää luonnon helmassa. Pitkällä jousella kaatuvat niin suuri riista (peikot) kuin pienriistakin (örkit), ja miekalla voi vielä varmuuden vuoksi viimeistellä tuloksen. Leppoisa ja hyväntahtoinen. Liipasinsormi on herkässä etenkin pahoja olentoja kohtaan. Ei pakene taistelusta, ei vaikka mikä olisi. "Anna tulla!"


Páin Rautakoura: Erittäin voimakkaan näköinen ja oloinen kääpiö, jolla on mukana käsikirveitä ja muita aseita. Kääpiöksi liikkuu erittäin nopeasti ja liukkaasti. Rinkasta löytyy kaikkea mahdollisesta alushousuista lapioon. Hieman juro ja itsepäinen, mutta erittäin hyvä apu ryhmälle hommaan kuin hommaan. Ei oikein tykkää siitä että toiset komentelee. On tottunut ottamaan salamoita vastaan - haittapuolena on parran mustuminen. "Ei viattomia olentoja saa tappaa!"


Boggo: Pääkaupungin karvajalka. Palveli Dúnadanaatelisen hovissa monia vuosia viettäen yltäkylläistä elämää, pääasiassa kokkina. Samalla sai omankin vatsan täyteen aina kun siltä tuntui. Kirkkaat värit ovat mieleen, ja paita on kirkkaan keltainen ja housut kirkkaan vihreät. Bogon Ensimmäinen Valtakunta kaatui nopeammin kuin se nousi, mutta Kukkulat sentään jäi jäljelle. Ainakin Bogon mielestä.


Maranwë: Hiljainen pitkä haltia, jolla on pitkä kynac selässä (huotrassa, ei pystyssä). Nahkuri ammatiltaan, ja on kuulemma tehnyt itse vaatteensa. Ei näytä kasvojaan koskaan kenellekään, paitsi kultakolikon kaivoon heitettyään uskalsi ottaa maskinkin pois ja muutti nimensä Ulundosta Maranwëksi. Osaa rakennella taloja ja kaikkea muutakin. Yrittää taitaa vastustajilta niskat aina sopivan tilaisuuden tullen, mutta mikäli se ei tepsi, otetaan apuun kynac.


Sigurd: Onnekas kaupunkilainen, joka pääsi ruttoa pakoon. Viettänyt lähes koko elämänsä opiskellen. Viimeisin opinahjo olikin pääkaupungin yliopisto. Onpa mukana jopa tikari ja pieni kilpi! Tuntuu tietävän kaikesta jotain, ainakin teoreettisesti. Käytäntö sitten onkin eri asia... Onneksi muut hoitavat yleensä käytännön. Toimii melko usein seurueen puhemiehenä. Seurueen sankaritarinoiden kirjoittaja ja kartturi.


Görin Vihreä (NPC): Kalju kääpiö, jolla on erittäin takkuinen ja sekaisin oleva vihreä parta. Kukaan ei tiedä, onko partaan joskus pudonnut ruoantähteitä, jotka ovat alkaneet kehittää omaa älyä, vai onko parta vain värjätty. Laivamatkan ajan kääpiön kasvotkin olivat vihreät. Ja nimikin lausutaan 'Gorin'. Pisteet o:n päällä ovat erokepisteitä. Osaa puhella eläinten ja kasvien kanssa, ja tykkääkin tehdä niin. Kukaan ei ymmärrä miksi. Jo muutaman kuukauden ajan parta on ollut Erityisen Rouhea.


Cúlindë (NPC): Mysteerinen haltianainen, jonka ryhmä löysi nukkumasta ojanvarresta. Suhtautui ryhmään aluksi epävarmaksi, mutta sittemmin pelasti mm. Elanorin hengen. Osaa käytellä ei-maagista liekehtivää miekkaansa melko hyvin, ja jousellakin osuu kohtuullisesti. Ryhmän sisällä hänen nimensä on Laulava Jousi. On joidenkin mielestä epäkuollut.


Kórekalwen (NPC): Haltianeito, jonka toinen olomuoto ja nimi on Wilda, pohjalainen kilpineito. Annan kehoituksesta ampui Annaa lonkkaan. Sen jälkeen hyväksyttiin ryhmään. Kórekalwen myönsi avoimesti olevansa Dúramaelin puolella, mikä lisää hieman ryhmän jännitystä hänen suhteensa... Kukaan ei usko, että hän roikkuisi pitkään ryhmän mukana.


Uusi päivä, uusi taistelu

Aamulla matkaa jatkettiin taas kohti pohjoista keskellä tasankoa. Siellä täällä tasangolla kasvoi todella suuria (n. 60-80m korkeita) puita. Mitään gasellia vaarallisempaa ei matkalla tavattu. Yö sujui rauhallisesti ilman kohtaamisia. Aamun saadessa pakattiin tavarat ja patikointi jatkui. Jossain vaiheessa päivää Anna huomasi tiedustellessaan hahmon, joka seisoi matalan kukkulan laella. Lähemmäksi mentäessä hahmo paljastui kultaihoiseksi haltiaksi, joka lepuutti käsiään miekan kahvalla hyvin rennon oloisesti. Sigurdin tunnistettua olennon demonihaltiaksi, päätettiin sitä lähestyä varovaisesti. Demonia tervehdittiin varovaisen kohteliaasti. Tervehdykseen vastattiin yhtälailla kohteliaasti.

Tämän jälkeen kultaihoinen haltia ilmoitti ryhmän kiinnittäneen suurta huomiota, ja hänen valtiattarensa Dúramael halusi testata mihin moisesta joukosta oli. Kolmen tunnin kuluttua ryhmä joutuisi taistelemaan 9 vastustajaa vastaan. Taistelu tapahtuisi tuliringin sisässä mies/hobitti/haltia/kääpiö miestä/demonia vastaan kuolemaan asti, eikätkä muut ryhmän jäsenet saisi sekaantua taisteluun. Taisteluita saapuisi valvomaan Tuomari, joka pitäisi huolen sääntöjen noudattamisesta. Kyselemällä saatiin vielä selville, että otteluiden välillä olisi noin minuutti ja niinpä ryhmän ilkeissä mielissä kehittyikin ilkeä suunnitelma vaihtaa taisteluiden välillä jokaiselle osanottajalle parhaat mahdolliset varusteet mitä ryhmän tavaroista vain sai. Lisäksi kävi ilmi, että taisteluista kieltäytyminen ei tulisi kysymykseen ja ainoa palkinto tulisi olemaan hengen säilyttäminen.

Seuraavat 3 tuntia käytettiin valmistautumiseen ja taistelijoiden valintaan. Sigurd ja Wainamrun päätettiin jättää taisteluiden ulkopuolelle, koska heidän taistelukokemuksensa eivät olleet ryhmän parhaita. Lisäksi parantajaa varmasti tarvittaisiin otteluiden aikana, joten ei olisi järkevää saattaa häntä vaaraan. Sigurd voisi myös mahdollisesti tietää akateemikkona jotain vastustajista ja antaa taistelun aikana vinkkejä niiden voimista ja mahdollisista heikkouksista. Melko tarkalleen kolmen tunnin kuluttua viestinviejädemonin lähdöstä jokin iso mustanpuhuva ja synkkä olento ilmestyi joukkion läheisyyteen. Tämä olento oli mitä ilmeisimmin Tuomari. Matala ja selkäpiitä karmiva ääni kysyi oliko ryhmä valmis ja komensi sitten ensimmäistä taistelijaa astumaan esiin.

Koska kultaihoinen demoni oli sanonut vastustajien olevan sitä kovempia mitä pidemmälle taisteluissa edettiin, oli Boggo valittu ensimmäiseksi taistelijaksi. Muut seurasivat jännittyneinä ja osa huolissaankin kuinka puolituinen käveli Páinilta lainattu kypärä syvällä päässään, tikaria ja linkoa käsissään puristaen kohti pelottavaa hahmoa. Äkkiä suuret lieskat leimahtivat kaikkialla Boggon ympärillä, muodostaen noin 30 metriä halkaisijaltaan olevan kehän. Pian kehän toiselle reunalle ilmestyi noin 160 cm pitkä haltian näköinen olento lyhyt miekka kädessään. Karjahtaen se ryntäsi kohti Boggoa. Boggo linkosi Malanturin hänelle tekemän maagisen kiven kohti olentoa, mutta ilman onnea. Pian haltiademoni oli Boggon kimpussa hakaten tätä raivolla. Puolituinen kuitenkin pystyi välttämään osumat ja pistämään vastustajaansa. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes yhtäkkiä urhea hobitti teki nopean piston demonin kylkeen yllättäen sen täysin. Se rääkäisi kerran ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Muu ryhmä puhkesi suosionosoituksiin ja onnitteli hobittia hienosta suorituksestaan. Moni katsoi pientä Boggoa aivan uusin silmin. Mieliala parani huomattavasti, olihan ensimmäinen taistelu päättynyt ryhmän jäsenen voittoon.

Seuraavaksi oli Görinin vuoro astua kehään. Häntä vastaan asettui ruma olento, jolla oli hyenaan pää ja kaksi saksekasta kättä. Tämä taistelu ei mennyt aivan yhtä hyvin kuin Boggolla. Saksekas olio sai heti alkuun haavoitettua kääpiötä, aiheuttaen ilkeästi vuotavan haavan. Kääpiöille tyypillisellä päättäväisyydellä Görin kuitenkin jatkoi taistelua ja hakkasi rumiluksen maahan sotavasarallaan. Liekit katosivat ja vihreäpartainen animisti käveli parantajan luo hoidettavaksi.

Nyt oli Elanorin aika taistella. Jousi viritettynä salohaltia asteli kohtaamaan seuraavaa haastajaa. Demoni ei rynnännytkään heti haltian päälle vaan yritti loitsia jotain, minkä Elanor kuitenkin vastusti. Demoni yritti samaa uudelleen, mutta koska loitsuilla ei tuntunut olevan vaikutusta ja Elanor yritti samanaikisesti tehdä vastustajastaan neulatyynyä, päätti se rynniä päälle. Elanor turvautui tikariinsa ja käsikähmä alkoi. Ketterä haltia hämäsi vastujaansa tikarin survaisulla ja potkaisi demonilta jalat alta, joka kaatui tyydyttävän tömähdyksen saattelemana ja jäi makaamaan liikkumattona. Hetkeä myöhemmin se oli kadonnut ja ryhmä saattoi lisätä listaansa jälleen uuden voiton.

Sitten areenalle astui Malantur. Vastapuolella oli ihmisen näköinen olento joka piteli käsissään kahdenkäden miekkaa. Druidi muutti saman tien muotoaan ja hyökkäsi viivyttelemättä. Olennon miekasta ei ollut vastusta tiikerin teräville hampaille ja hurjuudelle. Pian Malantur riepotteli demonin elotonta ruumista hampaissaan. Jälleen voitto ryhmälle.

Kórekalwen astui vuorostaan tuliringin keskelle. Vastujaksi materialisoitui lähes kolmemetrinen suuri ruma ihmismiehen näköinen olento, joka piti toisessa kädessään isoa miekkaa. Demonin iho oli tumman punainen ja silmät olivat kiiluvan mustat. Sigurd tunnisti tämän demonin Gogonauriksi - tulen demoniksi. Haltianeito ei vitkastellut vaan aloitti loitsimalla salaman. Suuri demoni oli yllätetty, eikä voinut muuta kuin pidellä salaman jäljiltä savuavaa rintaansa. Haltia ryntäsi miekkansa kanssa olennon viereen ja leikkasi sen jalan irti yhdellä nopealla sivalluksella. Kórekalwen puhalsi savuavaa miekkaansa hieman ylimielisen oloisena Gogonaurin ruumiin haihtuessa paikalta.

Maranwë oli valinnut aseekseen tällä kertaa pitkän kynacinsa. Haltiaseppien takoma ase näytti kuitenkin lähinnä makkaratikulta haltiaa vastaan asettuvaan demoniin verrattuna. Iso, hieman ihmisen näköinen ja yli kolmemetrinen olento näytti pienten liekkien ympäröimältä ja sen käsivarret päättyivät liekehtiviin piikkeihin. Maranwë lähestyi demonia varovaisesti pitkä kynac valmiina. Demoni ei kuitenkaan liikkunut vaan ampui tulenlieskan piikistään haltiaa kohti ja toisenkin. Maranwë ei jäänyt seisomaan maalitauluksi vaan säntäsi ase (siis se pitkä kynac) ojossa hirvitystä kohti. Haltia otti muutamia osumia eikä tuntunut saavan säilällään mitään aikaan. Tuskastuneenaa hän paiskasi kynacinsa menemään ja tarttui demoniin käsillään. Lopputulos yllätti kaikki, eikä vähiten haltian itsensä. Demoni heitti lähes voltin ilmassa päätyen pää edellä maahan ja leukaluun tunkeutussa hirvityksen aivoihin oli ottelu ohi. Hieman hölmistyneesti hymyillen Maranwë poistui taistelutantereelta.

Anna pääsi pian näyttämään muulle ryhmälle kuinka tappaminen suoritetaan oikein. Tähtäys, yksi nuoli, yksi kuollut demoni. Aikaa ei ehtinyt kulua muutamaa sekuntia enemmän. Jälleen yksi demoni vähemmän levittämässä pahuutta maailmaan.

Páin sai vastaansa mustaihoisen, hopeahiuksisen haltian, joka piteli käsissään suurta kahdenkäden miekkaa. Haltia ilmestyi vain muutaman metrin päähän, joten aikaa turhille puheille ei jäänyt. Taistelijat syöjsyivät toistensa kimppuun. Demonin ensimmäiset iskut halkoiat vain ilmaa. Páin sen sijaan iski oikean nyrkkinsä demoni jalkaan ja viilsi perään tikarilla. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kesken kamppailun Páin laski kätensä ja jäi seisomaan suu osittain auki täysin liikkumattomana. Demoni virnisti paljastaen terävät hampaansa ja iski kääpiötä leikaten tämän rintaan ammottavan haavan. Páin ei näyttänyt huomaavaan saamaansa vammaa millään tavalla vaan seisoi yhä edelleen veren valuessa hänen mahaansa ja jalkoja pitkin ruoholle. Demoni iski uudestaan saadeen aikaan toisenkin hurjasti vuotavan haavan pudottaen kääpiön toiselle polvelleen. Muut katsoivat kauhistuneena odottaen armoniskua.

Demoni kohotti miekkaansa hitaasti ja suorastaan nautiskellen, valmistautuen lyömään sitkeän kääpiön maahan. Yhtäkkiä Páin kuitenkin ravisteli päätään ja hypähti pois päin demonista hädintuskin väistäen päähän tähdätyn iskun. Verinen kääpiö ei muistanut mitään muutamista viime sekunneista ja tunsi kuinka hänen voimansa hupenivat ruoholle valuvan veren mukana. Raivo ja suuttumus valtasivat Páinin ja hän syöksyi kaikella vimmallaan mustaihoisen haltian kimppuun. Hyökkäyksen rajuus yllätti demonin ja pakotti sen puolustuskannalle. Sen miekan sivallukset olivat liian hitaita raivoavalle kääpiölle.

Páin takoi vastustajaansa nopeilla nyrkiniskuilla ja potkuilla. Kääpiön näkö alkoi hämärtyä ja harmaa usva sumensi näkökenttää. Ei - näin ei Rautakourien suku loppuisi! Hammasta purren Páin teki harhautuksen pistäen kaiken tämän viimeisen yrityksen varaan. Hän luikahti demonin iskun alta kiertäen sen selän taa ja hyppäsi napaten otteen sen kaulasta. Kaikella verenperintönä saamallaan voimalla kääpiö taivutti demonin selkää taaksepäin samalla kun iski nyrkkinsä sen alaselkään. Demonin selkäranksa ei kestänyt tätä vaan murtui inhottavasti naksahtaen. Mustan haltian kasvot vääristyivät kivusta ja se kaatui maahan kuin rikkinäinen räsynukke. Páin hoiperteli verta valuvana kohti kumppaneitaan kaatuen muutaman askeleen jälkeen tajuttomana maahan. Wainamrun ryntäsi paikalle ja tällä kertaa hänen parantajan taidoilleen löytyikin todellista käyttöä.

Viimeisenä kaksinkamppailuvuorossa oli Cúlindë. Häntä vastaan asettui hyvin samannäköinen haltiahahmo kuin Páinilla. Tämä demoni kuitenkin näytti jollain tapaa vieläkin voimakkaammalta ja mahtavammalta. Kentie se johtui sirokkaammasta miekasta ja demonin hopeisilla hiuksilla lepäävästä hopeisesta kruunusta. Demoni oli hyvin pitkälti saman näköinen kuin mitä ryhmä oli nähnyt Zenonin parantamisen jälkeen. Sitä, oliko kyseessä täsmälleen sama demoni, ei voitu sanoa varmasti. Haltianainen yllätti niin katselijat kuin vastujansa aloittamalla taistelun salamalla, joka osui demonia suoraan rintaan. Demoni ei edes ehtinyt tointua sähköisestä aloituksesta kun haltia jo hakkasi sen armotta kappaleiksi miekallaan. Näin olivat taistelut ohi ja kaikki ryhmän jäsenet olivat selviytyneet voittajina, ilman merkittävää vahinkoa, kääpiöitä lukuunottamatta. Cúlindëa katsottiin kunnioittavammin kuin koskaan aiemmin ja kunnioitukseen sisältyi myös pelkoa.

Kaikkialta ryhmän ympäriltä alkoi kuulua näkymättömien käsien taputusta. Tuomari olikin sanonut että taisteluita seuraisi suuri yleisä vaikkei siltä ehkä vaikuttaisikaan. Karmaiseva kumea nauru kaikui Tuomarin mustan hahmon suunnasta. Se kiitti ryhmää viihdyttävästä kamppailusta ja uumoili Dúramanelin saavan heistä hyviä kenraaleja armeijoilleen. Tämän sanottuaan demoni katosi, jättäen ryhmän miettimään mitä demoni oli viimeisillä sanoillaan tarkoittanut.a

Parantajan toivuttua matkaa jatkettiin ruohokenttien poikki kohti pohjoista. Pari päivää kului taas tavalliseen tapaan matkatessa ja illat harjoitellessa mm. erinäisiä taistelukykyjä. Moni pani merkille, että Cúlindë etsiytyi koko ajan lähelle Elanoria ja pyysi useampana iltana tätä näyttämään kuinka erinäisiä lukkoja ja heittoja käytetään lähikamppailussa. Muutenkin haltianainen tuntui osoittavan tavallista enemmän huomiota salohaltialle. Eräänä iltana Kórekalwen otti puheeksi käydyt kaksinkamppailut ja alkoi kysellä mitä mieltä kukin olisi demonin mainitsemasta mahdollisuudesta päästä johtamaan Dúramaelin armeijoita. Boggo ja Wainamrun kiinnostuivat heti ajatuksesta. Sen sijaan Anna oli heti moista ajatusta vastaan. Hän ei taistelisi Dúramaelin kaltaisten puollella, saati johtaisi heidän armejoitaan. Páin ja Cúlindë eivät taasen olleet niin kiinnostuneita armeijoiden johtamisesta, mutta kumpikin sanoi, että jos joku haluaisi heitä seurata se olisi seuraajien oma valinta. Tällainen kysely hieman ihmetytti, sillä aikaisemmin Kórekalwen oli ollut katkeran oloinen Dúramaelia kohtaan. Tämä muutos antoi jälleen ajattelemisen aihetta.

Muutaman tapahtumaköyhän päivän jälkeen tasanko päättyi pohjoisessa metsään, joka levittäytyi sekä itään, että länteen. Pienen neuvonpidon jälkeen päätettiin jatkaa metsän reunaa pitkin länttä kohti, sillä oletttevasti sitä kautta päästäisiin jossain vaiheessa vuoristojen ohi saaren pohjoisrannikolle. Pian metsä kaartuikin kohti pohjoista. Aamuyöstä ryhmän nokoset keskeytyivät tasangolta kuuluvaan ulinaan. Pian heikossa kuunvalossa näkyi joukko suuria susia, hukkia kuten Sigurd oli aikaisemman kohtaamisen yhteydessä ryhmälle luennoinnut. Koko urhea joukko päätti paeta puihin odottamaan tilanteen kehitystä. Hukat eivät kuitenkaan tulleet nuolenkantamaa lähemmäs, joten puussa kykkimistä jatkettiin. Aamun jo alkaessa valjeta hukat alkoivat pitää kovaa meteliä ja pian tämän jälkeen ne kaikkosivat tasangolle juosten.

Kun ryhmä alkoi laskeutua puusta, taivaalle kerääntyi myrskypilviä ja tuuli yltyi. Paha aavistus hiipi kaikkien mieliin eikä se ollut väärässä. Salamoinnin valaisemalta taivaalta laskeutui vanha tuttu - lohikäärme Wyrlanndrimassrim - tuttujen kesken Wyr. Siivet ilmaa piesten se leijui matkalaisten yläpuolella, roikottaen jotain suurissä kynsissään. Se jokin oli suurhaltia joka retkotti elottoman oloisena lohikäärmeen otteessa. "Kuka ottaa tämän vastuulleen?" lohikäärme tiukkasi lujaan sävyyn. Ryhmän haltiat yrittivät tivata mistä lohikäärme oli haltian löytänyt ja mitä hänelle oli tehty, mutta Wyr kertoi vain haltian luulleen liikoja itsestään. Kun valokäärme kysyi uudestaan kuka ottaa haltian vastuulleen kukaan ei oikein uskaltanut sanoa mitään. "Minä otan hänet!" Páin murahti, muiden vielä ihmetellessä tilannetta. Wyr tiputti haltian kääpiön eteen ja lähti vakain siiveniskuin kohomaan taivaalle.

Tapahtumien vyörystä toinnuttuaan haaksirikkoiset alkoivat ihmetellä uusinta lisäystä porukkaansa. Pitkä tummatukkainen haltia seisoi lasittuinein silmin, kuin kuollut. Wainamrun tutki noldoa hetken ja totesi että ei löytänyt tästä pulssia tai muitakaan elämän merkkejä. Tämä aloitti kovan mietiskelyn siitä, mitä haltiaparalle oli tehty. Sigurd kirjaviisaana osasi kertoa että olento oli mitä todennäköisimmin lihagolemi. Tähänkö tarkoitukseen Wyr oli tarvinnut haltioiden verta? Muutamien testien jälkeen voitiin todeta golemin tottelevan Páinia. Se osasi puhua ja kysyttäessä kertoi nimekseen Lasserunia, vaikka mitään muuta järkevää se ei pystynyt kertomaan. Näin saatiin vahvistus sille, että toisia haaksirikkoisia todellakin oli saarella. Golemi osasi nähtävästi taistella kohtuullisesti, mutta jos se vahingoittuisi, sitä ei voisi parantaa millään ryhmän osaamilla keinoilla. Lasseksi ristitty golemi liittettiin joukon jatkoksi kun ryhmä jatkoi metsän reunamalla vaellustaan.

Seuraava päivä oli kirkas ja metsänreuna oli alkanut kaartua taas pohjoiseen. Matkan taittuessa lännessä alkoi siintää jonkinlainen suuri kallio. Haltioiden tarkat silmät pystyivät myös erottamaan jonkinlaisen rakennelman kallioiden huipulla. Lyhyen neuvonpiden jälkeen matka suunnaattiin kohti kallioita. Metsän reunaan olisi aina helppo palata, eikä ryhmällä ollut mikään erityinen kiire minnekään.

Aikansa kuljettuaan seikkailijamme saapuivat meren rantaan. Kalliolla seisovan tornimaisen rakennelman ja ranna välillä näytti olevan useita saaria. Oliko itse torni sitten mantereen puolella vai jollain saarella? Hyvin pian pääteettiin jatkaa matkaa rantaa pitkin. Hyvällä tuurilla kyseessä olisi saaren niemeke ja huonolla tuurilla... no ainakin sitä päästäisiin lähemmäksi länteen kaartuvaa rannikkoa pitkin. Seuraavat päivät kuluivat rauhallisesti matkatessa ja mitään vuohilaumaa uhkaavampaa ei tavattu. Eräänä yönä tosin unta häiritsi parinkymmenen luurangon joukko, joka laahusti tasangolta ilmeisissä hyökkäysaikeissa. Epäkuolleiden nopeus oli sen verran hidas, että koko porukka ehti herätä ja valmistautua taisteluun. Taistelusta tosin tuli kovin lyhyt, Cúlindën hoidellessa ensimmäiset kymmenen luuläjää järjettömän suurella tulipallolla. (Niin suurella että PJ itsekin hämmästyi.) Loput hoideltiin rutiininomaisesti ja ryhmän suurin menetys oli puolisen tuntia yöunta.

Seuraavien päivien aikan rantaviiva kääntyi kohti etelää ja toiveet siitä että torni olisi mantereella alkoivat käydä vähiin. Matkaa kuitenkin jatkettiin etelään. (Jos vaikka sieltä löytyis jotain mielenkiintoista...). Matalien kukkuloiden keskeltä löytyivät myös jonkinlaisen tornin rauniot. Cúlindë alkoi käyttäytyä raunioissa omituisesti ja väitti tuntevansa jonkin pahan läsnäolon ja halusi jatkaa matkaa. Luurankojen liekittäminen tuoreessa muistissa kukaan ei ryhtynyt väittelemään asiasta. Päivän kuluessa ilma alkoi muuttua yhä kuumemmaksi, suorastaan polttavaksi - vaikka syksyn ja kylmempien ilmojen piti tehdä tuloaan...

Vaihteeksi raunioita

Taivallus rantaviiva seuraillen kohti etelää oli jatkunut muutamia päiviä kun edessä näkyi raunioita. Ilta oli jo hämärtymässä, joten ryhmä päätti leiriytyä ja tutkia raunuiot vasta seuraavana päivänä. Kyseessä oli jäänteet pienestä linnoituksesta ja sen ympärillä olleesta kylästä. Ainoastaan epälukuinen määrä seiniä oli enää pystyssä. Kylän halki kulkeneen itä-länsi suuntaisen tien pohjakin oli edelleen nähtävissä. Alueella ei näyttänyt olevan mitään mielenkiintoista kunnes Maranwë löysi lähes maatuneista lankuista tehdyn luukun. Kun ansoja tai avausmekanismia ei löytynyt niin luukku iskettiin kappaleiksi. Lasse jätettiin toljottamaan ulkopuolella muun ryhmän laskeutuessa maan alle.

Ensimmäisestä kerroksesta ei löytynyt mitään järin kiinnostavaa. Majoitustiloja upseeristolle ja miehistölle, keittiö, sortuman tukkima käytävänpätkä sekä ruokailutilat. Sotilaiden majoitushuoneen seinällä oli suuri valkoisesta marmorista tehty vaakuna, jossa oli kaksi nyrkkiin puristettua kättä ristissä kyynärvarsien kohdalta. Moinen kuvio ei soittanut kelloa edes ryhmän oppineiston keskuudessa.

Keittöstä johti rappuset alempaan kerrokseen. Sieltä löytyi varastotiloja, suuria hanallisia tynnyreitä kerroksittain. Seuraavan huoneen lattiassa oli painolaatta joka jäi huomaamatta sillä seurauksella että Pain laukaisi ansan ja sai vastapäisestä seinästä vasaman jalkaansa. Parantaja neutralisoi mahdollisen myrkyn ja sitoi pienen haavan. Huone oli varasto josta johti ovi samanlaiseen huoneeseen. Pienen ihmettelyn jälkeen molemmista huoneista löytyi liuskekiviseinään piilotetut salaovet. Ensimmäisen oven takaa löytyi käytävä joka pienen mutkan jälkeen näytti lähtevän laskeutumaan maan alle. Ennen syvemmälle menemistä päätettiin käydä katsomassa mitä toisen salaoven takaa löytyisi. Siellä oli käytävän pätkä joka päättyi tukevaan metallioveen. Hetken pohdittuaan ryhmä hoksasi vetäistä oven pielessä olleesta soihdunpidikkeestä jolloin ovi nousi kovaa meteliä pitäen ylös. Oven takana käytävä jatkui usean sadan metrin matkalle tehden säännöllistä siksak kuviota. Sitten olikin vastassa samanlainen metalliovi, tosin ilman soihdunpidikettä. Kun raaka voima ei riittänyt oven avaamiseen, niin Malantur teki vaihtoehtoisen reitin kiviseinään oven vieressä. Kun ovi oli saati kierrettyä tuli vastaan 10 m korkeat huonokuntoiset tikapuut. Anna leijaili ylös ja löysi pienen tasanteen sekä puuoven, hän avasi oven ja sieltä iski vastaan kirkas päivänvalo. Varauloskäytävä, hieno löydös.

Palattiin tutkimaan ensimmäisen salaoven takaa löytynyttä käytävää. Käytävä laskeutui loivasti alaspäin vain lähteäkseen jonkun matkan päässä nousemaan takaisin ylös. Käytävän päässä oli pienet portaat ja katossa oleva luukku. Luukusta päästiin suunnilleen puolipallon muotoiseen huoneeseen joka oli tehty kattoa myöten valkoisesta marmorista. Seinillä oli kaappeja joissa oli hajonneita kaapuja. Huoneessa aistittiin vahva lumous, mutta ryhmä ei saanut selville mistä sen tarkemmin oli kyse. Huoneessa oli ovi josta päästiin suureen tilaan jossa oli penkkirivejä, alttari, sortuman peitossa oleva ovensuu sekä suurihminen peltihaarniskasssa kahden käden miekka kourassaan. Ryhmä tervehti hahmoa ja pyysi lupaa astua temppeliin. Hahmo esittäytyi Linnaherra Hargoniksi ja uteli millä asioilla vieraat liikkuivat. Porukka kertoi tavanomaisen haaksirikkotarinan ja alkoivat tiedustelemaan mitä linnalle oli tapahtunut. Hargonilla olikin surullinen tarina kerrottavaan:

Pappi Brinnsol, joka toimi kahdentoista neuvoston jäsenenä, oli tuhon sattuessa linnakkeessani vierailulla. Brinnsol oli käynyt läntisessä valtakunnassa Koolan kaupungissa tervehtimässä paikallista kunnollista väkeä. Kolme yötä Brinnsolin saapumisen jälkeen viestinviejät toivat hälyttäviä uutisia idästä, jossa kuulemma Sheruin oli piiritettynä, ja että länttä kohti marssi suuri armeija keskusvuorilta. Armeijan myötä saapui outo hämäryys - aurinko oli kätketty armeijalta. Armeija oli monituhatpäinen, ja koostui pääasiassa örkeistä, peikoista ja epäkuolleista. Armeijalla oli mukana sotakoneita; katapultteja, muurinmurtajia ja hyökkäystorneja. Armeijan kärjessä tuli kuitenkin lukuisia osastoja outoja pieniä ihmisiä - ne näyttivät samanlaisilta kuin tuo teidän hobitti, mutta ne olivat harmaaihoisia.

Ryhdyin Brinnsolin kanssa järjestämään puolustusta välittömästi. Meillä ei ollut liiemmin aikaa, ja olimme auttamatta alivoimaisia. Linnakkeessani palveli ainoastaan sadan miehen kaarti, sekä lisäksi kaksitoista ratsumiestä sekä kaksikymmentä jousiampujaa. Ratsumiehet olisivat käytännössä hyödyttömiä, ja jousimiehet eivät pystyisi mitenkään pidättelemään vihollista kovinkaan pitkään. Tilanne oli kaikin puolin epätoivoinen.

Suurin yllätys koettiin jo ennen taistelun alkua. Suurin osa vihollisista kiersi linnakkeen kaukaa ja jatkoivat matkaansa. Linnaketta vastaan jäi ainoastaan kolmisen tuhatta vihollista sekä kolme katapulttia. Toisaalta, tässäkin oli tarpeeksi vihollisia linnakkeelle. Se osa hyökkääjistä, jotka eivät kiertäneet linnaketta, hyökkäsivät saman tien sitä vastaan.

Yhdessä Brinnsolin avustuksella pystyimme pitämään puolimme kolme päivää vihollista vastaan. Lopulta linnakkeen muurit yksinkertaisesti pettivät. Saimme molemmat surmamme puolustaessamme Viimeistä Kammiota, jossa sijaitsi Zodarin temppeli, jonne vuorostaan oli koottu naiset ja lapset. Kun urhean Brinnsolin veri tahri temppelin lattian, koko temppeli romahti surmaten sekä naiset ja lapset (ehkä pelastaen nämä vielä karmeammalta kohtalolta) sekä monia hyökkääjien parhaista sotureista.

Koko linnake ryöstettiin. Vihollisen armeija vei mukanaan lähes kaiken mitä saivat mukaan. Mätänevät ruumit jätettiin niille sijoilleen (siis ne mitä ei syöty). Vankeja ei otettu. Ainoastaan Zodarin temppeli jäi vihollisen ryöstelyn ulkopuolelle.

Tarinan jälkeen ryhmä alkoi Hargonin luvalla ihmettelemään mitä kaikkea temppelistä löytyy. Sortuman alta pilkisti esiin maaginen kynac ja sotakirves jotka sujahtivat Painin reppuun. Alttarilla oli jumalpatsas ja sen edessä lasikantisessa laatikossa Brinnsolin hyvin säilynyt ruumis, laatikossa oli myös muutamia mielenkiintoisen näköisiä esineitä. Temppelin toisella puolella oli vastaava puolipallon muotoinen huone, mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Hargon huomasi ryhmän kiinnostuksen tavaroita kohtaan ja teki seuraavan ehdotuksen; he saisivat Brinnsolin tavarat mikäli onnistuisvat palsamoimaan ruumiin oikeaoppisesti, sillä sen tapahduttua Hargon vapautuisi olomuotonsa kahleista. Oli kuulemma elo käynyt jo vähän tylsäksi (harvinaisen kyyninen tapaus epäkuolleeksi - Boggo huom). Yllättäen porukka suostui, olihan sentään kyseessä 12-neuvoston jäsenen tavarat, Hargon oli tyytyväinen ja ilmoitti Zodarin seuraavan heidän matkaansa. Zodar oli hänen palvomansa jumala. Hän antoi vielä Elanorille mitalin jossa oli tuttu symboli nyrkkiin puristetuista käsistä. Ryhmä hyvästeli Hargonin ja poistui samaa tietä kuin oli tultukin. Muut kiinnittivät huomiota Cúlindëen joka oli näyttänyt taistelevan itsekurinsa kanssa koko keskustelun ajan.

Ulkopuolella mitali tutkittiin, mutta siitä ei löytynyt mitään erityistä. Elanor päätti laittaa sen rintataskuunsa näkymättömiin, mutta nopeasti esille otettavaksi. Porukka oli yleisesti ottaen tyytyväinen jouduttuaan vielä yhden jumalankin silmälläpidon alaiseksi, ikäänkuin demoneissa ja lohikäärmeissä ei olisi ollut riittävästi seuraa. Sitten todettiin ettei kenelläkään ole oikeastaan käsitystä siitä mitä uskonnollisesti oikeaoppinen palsamointi pitää sisällään, mutta onneksi Sigurd sai kaivettua muistinsa kätköistä välähdyksen kirjasta "Neelanin, Zodarin Ensimmäisen Profeetan Kirjoitukset", joka vuorostaan sijaitsi Sheruinissa, samassa rakennuksessa missä Zenon oli parannettu. Siitä varmasti löytyisi tarvittavat tiedot. Mutta päädyttiin silti jatkamaan matkaa rannikkoa seuraillen, Hargon oli reilut 500 vuottaa odottanut, ei kai hänelle pari lisäkuukautta paljon merkitsisi.

Kuka tarvitsee vihollisia kun on tällaisia matkakumppaneita?

Raunioilta jatkettiin vielä muutaman virstan matka ennen kuin leiriytymistä. Sinä yönä Elanor päättii toteuttaa suunnitelmansa Cúlindën miekan varastamisesta ja hävittämisestä, jotta hänen muutoksensa epäkuolleeksi pysähtyisi. Elanor selitti suunnitelmansa muille, mutta ei löytänyt hengenheimolaisia ristiretkelleen. "Olet omillasi" oli tyypillinen vastaus. Cúlindën meditoidessa Elanor heitti pimeyden ympärilleen ja varovasti irroitti meditoivan Cúlindën käden miekan kahvalta ja vetäisi aseen huotrasta, muutti sen tikariksi ja singahti lentoon. Cúlindëlta meni hetkonen tajuta mitä oli tapahtunut, mutta sitten hän alkoi kirkumaan "varas, varas!!" ja sinkosi tulipallon yläpuolellaan olevaan pakoon pyrkivään pimeään alueeseen. Elanor sai pahan vamman käteensä ja tippui takaisin maan pinnalle. Seuraava pallo teki massiivisen haavan Elanorin rintaan. Tässä vaiheessa Pain ryntäsi paikalle ja yritti huutamalla saada Cúlindëa rauhoittumaan. Muut ryhmäläiset seurasivat tapahtumaa ääneti sivusta, kuka mitäkin miettien. Elanor sai löylytyksestä tarpeekseen ja heitti tikarin pimeyden säteen ulkopuolelle ja poisti pimeyden. Cúlindë syöksyi tikarin perään, muutti sen miekaksi ja valmistautui viimeistelemään varkaaan. Pain tunki itsensä Elanorin ja Cúlindën väliin. Kun Cúlindë tajusi kenet oli tappamassa, hän onnistui uskomattomalla tahdonvoimalla hillitsemään itsensä ja hoki Elanorille "Miksi? Miksi?". Elanor yritti parhaansa mukaan selittää tilannetta parhain päin Cúlindën sielun pelastusyritykseksi, mutta hänen sanasa eivät saaneet vastakaikua. Wainamrunilta meni pari tuntia Elanorin vammojen kanssa temutessa.

Loppuyö sujui hämmentyneissä tunnelmissa, vaivautuneilla sanoilla Elanor ja Cúlindë yrittivät paikkailla välejään, mutta jotain taisi jäädä kytemään pinnan alle. Ikäänkuin sanattomasta sopimuksesta yön tapahtumat lakaistiin maton alle ja aamulla jatkettiin matkaa. Päivän ja yön aikana ei tapahtunut sen kummempia. Seuraavana päivänä jätettiin taivaltaminen väliin vaan huollettiin varusteita, kalasteltiin, metsästettiin Malanturin johdolla antilooppeja ja syötiin pitkästä aikaa kunnollinen ateria ainaisten matkaeväiden sijaan.

Daavid ja Goljat

Hyvin alkanut matkan teko pysähtyi kun idästä huomattiin kolmen suuren olennon olevan tulevan kovaa vauhtia koti ryhmää. Puolustuslinja pistettiin kasaan ja olennot tunnistettiin noin nelimetrisiksi jättiläisiksi joilla oli kivet ja kartut kannossa. Annan nuolet pysäyttivät ensimmäisen jättiläisen noin sadan metrin päähän. Pikkuinen Boggokin seisoi linjassa linkoaan vinhasti pyörittäen mutta eipä poloinen ehtinyt kiveään singota ennen kuin jättiläisen sinkoama kivi murskasi hänen kätensä. Goljat voitti sen erän. Toinen kivi osui Lassen polveen pirstoen sen. Kun jättilaiset tulivat karttuineen iskuetäisyydelle ryhmän lähitaistelijat piirittivät vastustajat ja iskivät heidät muutamassa kierroksessa maahan. Cúlindë upotti miekkans aniin syvälle jättiläisen rintaan että joutui riuhtomaan sitä irti minuuttikaupalla. Samalla Anna oli saanut tehtyä jälkeen jääneestä jättiläisestä neulatyynyn.

Parantaja teki hommansa ja pian hobitti oli jälleen pelikuntoinen. Pain sulloi liikuntakyvyttömän Lassen reppuunsa kaiken muun roinan lisäksi. Oli edelleen mahdollisuus että toivomuskaivon avulla Lasse saataisiin palutettua ennalleen. Päätettiin lähteä seuraamaan jättiläisten jälkiä näiden pesäpaikan ja saaliin löytämisen toivossa. Reilun päivämatkan päästä saavuttiinkin kukkuloille ja saatiin luolan suuaukko näkyviin...

Luolan suuaukosta tuprusi hiljalleen savua. Maasto ei tarjonnut suojaa, joten ryhmä lähti avopallossa lähestymään luolaa jouset ampumavalmiina. Suuaukolle päästiin ilman yllätyksiä, aukosta avautuvassa huoneessa nähtiin yksi jättiläinen nukkumassa nuotion ääressä. Pieni iskuryhmä hiippaili naispuolisen jättiläisen luokse ja surmasi sen lähes äänettömästi. Syvemmällä luolassa nähtiin tökerösti naamioitu salaovi ja kuultiin hiljaista tuhinaa. Äänen lähteeksi paljastui nukkuva jättiläislapsi, suunnilleen puolitoistametrinen jässikkä. Yllättävä armeliaisuuden tunne yllätti ryhmän ja orvoksi jäänyt poikanen päätettiin jättää jatkamaan uniaan. Salaoven takan oli pieni huone josta löytyi kokoelma aseita ja haarniskoita, Páin löysi itsellee sopivat taisteluhansikkaat ja Boggo päähänsä pienillä muutostöillä sopivan kypärän.

Jatkuu seuraavassa osassa!


Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Jarno Hyyryläinen (Uusi päivä, uusi taistelu) ja Heikki Jokinen (muut osat). Pienet korjaukset ja nimien lisäykset ovat Kuittaan tekemiä.