Uudisraivaajat 9

[Edellinen osa] [Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]


Elanor: Salohaltia Argothin metsästä. Toimi ennen vartijana ja tiedustelijana. Tykkää kulkea omia polkujaan, ja pysyykin näillä poluilla aika hyvin. "Puukkoa selkään!"


Wainamrun: Hiljainen ja vähän jurottava Noldoparantaja. Oli melko allapäin haaksirikon jälkeen, mutta lähti silti seuraamaan toisia eikä jäänyt omiin oloihinsa. Pikkuhiljaa mieli on piristynyt, kun tekemistä on riittänyt - lähinnä tosin Bogon apumiehenä olemista. Yleensä nukkuu taistelun ajan, mutta havahtuu heti kun joku huutaa lääkintämiestä. Ei epäröi mennä pahaankaan paikkaan.


Malantur: Lyhyt suurihminen, joka on oudon vaaleakarvainen. Kulkee erittäin väljissä vaatteissa vaellussauva kädessä. On luonnossa kuin kotonaan. Villi ja suuri pikkukissa tuntuu seurailevan joka paikkaan. Muuttuu tiikeriksi aina silloin tällöin, useinmiten jopa omasta tahdostaan ja oman mielensä säilyttäen.


Anna Tercenya: Noldotiedustelija, joka myös pärjää luonnon helmassa. Pitkällä jousella kaatuvat niin suuri riista (peikot) kuin pienriistakin (örkit), ja miekalla voi vielä varmuuden vuoksi viimeistellä tuloksen. Leppoisa ja hyväntahtoinen. Liipasinsormi on herkässä etenkin pahoja olentoja kohtaan. Ei pakene taistelusta, ei vaikka mikä olisi. "Anna tulla!"


Páin Rautakoura: Erittäin voimakkaan näköinen ja oloinen kääpiö, jolla on mukana käsikirveitä ja muita aseita. Kääpiöksi liikkuu erittäin nopeasti ja liukkaasti. Rinkasta löytyy kaikkea mahdollisesta alushousuista lapioon. Hieman juro ja itsepäinen, mutta erittäin hyvä apu ryhmälle hommaan kuin hommaan. Ei oikein tykkää siitä että toiset komentelee. On tottunut ottamaan salamoita vastaan - haittapuolena on parran mustuminen. "Ei viattomia olentoja saa tappaa!"


Boggo: Pääkaupungin karvajalka. Palveli Dúnadanaatelisen hovissa monia vuosia viettäen yltäkylläistä elämää, pääasiassa kokkina. Samalla sai omankin vatsan täyteen aina kun siltä tuntui. Kirkkaat värit ovat mieleen, ja paita on kirkkaan keltainen ja housut kirkkaan vihreät. Bogon Ensimmäinen Valtakunta kaatui nopeammin kuin se nousi, mutta Kukkulat sentään jäi jäljelle. Ainakin Bogon mielestä.


Maranwë: Hiljainen pitkä haltia, jolla on pitkä kynac selässä (huotrassa, ei pystyssä). Nahkuri ammatiltaan, ja on kuulemma tehnyt itse vaatteensa. Ei näytä kasvojaan koskaan kenellekään, paitsi kultakolikon kaivoon heitettyään uskalsi ottaa maskinkin pois ja muutti nimensä Ulundosta Maranwëksi. Osaa rakennella taloja ja kaikkea muutakin. Yrittää taitaa vastustajilta niskat aina sopivan tilaisuuden tullen, mutta mikäli se ei tepsi, otetaan apuun kynac.


Sigurd: Onnekas kaupunkilainen, joka pääsi ruttoa pakoon. Viettänyt lähes koko elämänsä opiskellen. Viimeisin opinahjo olikin pääkaupungin yliopisto. Onpa mukana jopa tikari ja pieni kilpi! Tuntuu tietävän kaikesta jotain, ainakin teoreettisesti. Käytäntö sitten onkin eri asia... Onneksi muut hoitavat yleensä käytännön. Toimii melko usein seurueen puhemiehenä. Seurueen sankaritarinoiden kirjoittaja ja kartturi.


Görin Vihreä (NPC): Kalju kääpiö, jolla on erittäin takkuinen ja sekaisin oleva vihreä parta. Kukaan ei tiedä, onko partaan joskus pudonnut ruoantähteitä, jotka ovat alkaneet kehittää omaa älyä, vai onko parta vain värjätty. Laivamatkan ajan kääpiön kasvotkin olivat vihreät. Ja nimikin lausutaan 'Gorin'. Pisteet o:n päällä ovat erokepisteitä. Osaa puhella eläinten ja kasvien kanssa, ja tykkääkin tehdä niin. Kukaan ei ymmärrä miksi. Jo muutaman kuukauden ajan parta on ollut Erityisen Rouhea.


Cúlindë (NPC): Mysteerinen haltianainen, jonka ryhmä löysi nukkumasta ojanvarresta. Suhtautui ryhmään aluksi epävarmaksi, mutta sittemmin pelasti mm. Elanorin hengen. Osaa käytellä ei-maagista liekehtivää miekkaansa melko hyvin, ja jousellakin osuu kohtuullisesti. Ryhmän sisällä hänen nimensä on Laulava Jousi. On joidenkin mielestä epäkuollut.


Kórekalwen (NPC): Haltianeito, jonka toinen olomuoto ja nimi on Wilda, pohjalainen kilpineito. Annan kehoituksesta ampui Annaa lonkkaan. Sen jälkeen hyväksyttiin ryhmään. Kórekalwen myönsi avoimesti olevansa Dúramaelin puolella, mikä lisää hieman ryhmän jännitystä hänen suhteensa... Kukaan ei usko, että hän roikkuisi pitkään ryhmän mukana.


Sitä tavallista

Auringon alkaessa jälleen painua mailleen ryhmä alkoi rakentelemaan leiriä. Kesken iltatoimien Pain huomasi leiriä lähestyvän yksinäisen taistelukirvestä kantavan kääpiön. Pain huuteli tervehdyksiä muukaiselle, mutta tämä vain lähestyi mykkänä Painia ja heti iskuetäisyydelle päästyään antoi kirveensä puhua. Pain väisti isku helposti, ja tässä vaiheessa Malantur tunnisti kääpiön epäkuolleeksi. Anna ampui kääpiöön yhden nuolen, Bogon ja Cúlindën syöksyessä tämän kimppuun. Kääpiö ehti vielä kerran puhkoa ilmaa Painin ympäriltä ennen kuin Cúlindë iski tämän maahan. Kuolettavan iskun jälkeen kääpiön ruumis vanheni silmissä ja hajosi tomuksi jättäen jälkeensä vain luurangon. Malantur ja Sigurd löivät viisaat päänsä yhteen ja totesivat että kyseessä oli jollain lailla rakennettu epäkuollut. Päädyttiin seuraamaan kääpiön jälkiä siltä varalta, että olion luoja tai muita saman kaltaisia olisi jossain lähettyvillä. Kun mailin matkan jälkeen ei löytynyt mitään, palattiin leiriin yöpymään.

Aamulla jälkien seuraamista jatkettiin, pienen ketunlenkin jälkeen jäljet johtivat suunnilleen kohti etelää. Illan hämärtyessä saatiin näkyviin alueen korkeimman kukkulan laella oleva paasi. Katsottiin parhaaksi jättää paaden tutkiminen aamuun ja alettiin jälleen pystyttämään leiriä.

Pitkä ja verinen yö

Kello oli suunnilleen yksitoista kun vartijat huomasivat kymmenen kivipeikon juoksevan kohti leiriä. Melkoisen sählingin vallitessa yritettiin saada puolustusta kuntoon, Wainamrun nostatti maasta seiniä joiden takaa saataisiin suojaa peikkojen heittelemiltä kiviltä. Anna ja Elanor aloittivat peikkorivistön harventamisen nuolisateella. Kun jäljelle jääneet peikot olivat noin kolmenkymmenen metrin päässä ryhmästä Malantur muutti maan heidän altaan parikymmensenttisiä kivitikareita kasvavaksi pelloksi. Peikot pysähtyivät paikoilleen ja taistelusta muodostui vimmattu ammuntakilpailu. Peikkojen kivet iskivät taistelun pitkittyessä Maranwëlta nenän poskelle ja repivät Malanturin korvan, Anna räpsäytti jousensa jänteen sormilleen ja siitä pölmästyneenä ei osannut varoa kiveä joka poisti hänet pelistä, myös Elanor joutui kivien tyrmäämäksi. Lopulta ryhmä kuitenkin pääsi voitolle, jolloin Malantur poisti piikkimaton maastosta jotta Maranwë ja Pain pääsivät iskemään jäljelle jääneet peikot maahan. Wainamrunilla riitti monenmoisissa vammoissa paikattavaa pitkälle yöhön.

Suunnilleen kolmen aikaan yöllä vartijat huomasivat yön pimeydessä 12 kiiluvaa silmäparia, hukkia. Maa- ja kivivallit saatiin jälleen pystyyn selän suojaksi, mutta muuten ryhmällä ei tuntunut riittävän voimia edes suojaloitsujen heittämiseen. Miekat paljastettuina jäätiin odottamaan hukkien hyökkäystä. Eturivi keskittyi itsensä suojelemiseen ja lähes rajattomalta tuntuvalla mahdilla varustettu Malantur sinkosi loitsuja hukkien ylle, näistä neljä pönkikin pakosalle tai räjähti niille sijoilleen. Kun ryhmä oli lukumääräisesti ylivoimalla, saatiin loput hukat hakattua melko helposti maahan. Wainamrun joutui ainoastaan sitomaan muutamia pikkunaarmuja.

Ehdittiin hengähtää ainoastaan pari tuntia kun vartijat jälleen suorittivat hälytyksen. Taivaalla pyöri yli neljäkymmenpäinen lauma lepakoita, joiden siipien kärkiväli oli suunnilleen puolitoista metriä. Lepakot suorittivat pari hyökkäystä ryhmää vastaan, mutta kun eivät saaneet huomattavaa tulosta aikaan ne lensivät muualle. Sigurd ja Cúlindë onnistuivat iskemään kimppunsa hyökänneen lepakon maahan. Ruumiita tutkittiin suurella innolla, mutta eipä niistä sen kummempaa tietoa saatu irti. Maranwë kuitenkin leikkasi oudolta näyttäneen purppuraisten pilkujen sävyttämän harmaan nahan talteen.

Aamun valjettua uupunut ryhmä lähti jatkamaan matkaa kohti kukkulan lakea. Maranwë yritti piristää rankan yön väsyttämää tunnelmaa imitoimalla parhaita paloja Garethin katuteatterin esityksistä. Kohti kukkulan lakea kiivettäessä havaittiin kauempana idässä raunioita. Seuratut jäljet päätyivät noin kolme metriä korkean sileäpintaisen graniittipaaden eteen. Vaikka paatea ja aluetta tutkittiin pitkään ja huolellisesti, ei sen tarkoituksesta päästy selvyyteen. Turhautuneena lähdettiin kohti raunioita jonka laitamille leiriydyttiin.

Rauniot eivät poistaneet ryhmän turhautumista; ehkäpä päinvastoin, sillä kaikkien pettymykseksi rauniot olivat juuri sitä itseään - raunioita. Ei löytynyt himo- eikä tavallistakaan loottia. Ei edes kuparikolikkoa. Jotkut näkivät mielessään lootittomuuden selvänä uhkakuvana tulevaisuuden varalle: "Ei kai me olla lootattu jo kaikkea?" Niinpä päätettiin pakittaa samaan pisteeseen missä epäkuollut kääpiö oli hyökännyt ryhmän kimppuun.

Parin päivämatkan jälkeen ryhmä olikin samoilla paikoilla kuin ennen ylimääräsistä koukkausta. Päätettiinkin jatkaa linnoituksen etsimistä. Yleistä suunnistusta ja maanmittausta noudattaen ryhmä löysikin jonkinlaisen linnakkeentapaisen seurailtuaan ensin jokea muutaman päivän verran. Linnake ei ollut mitenkään houkuttelevan näköinen, mutta yllättävän ehjässä kunnossa. Koska yö oli saapumassa, ryhmä päätti jättää tarkemman tutkimisen aamuun ja tehdä leirin näköetäisyyden päähän linnakkeesta.

Leiriä tehtäessä mustaihoisen ja hopeahiuksisen haltia(demonin) ilmaantuminen leiriin aiheutti pienimuotoista sekasortoa, ja aseitakin vedeltiin valmiiksi esiin. Suurin osa pettyi pahoin huokaisi helpotuksesta, kun taistelua ei syntynytkään. Vaan kohta nämäkin huomasivat, että taistelu olisi ollut parempi vaihtoehto. Demoni näet antoi ryhmälle pienimuotoisen tehtävän. Vapaasti ymmärrettynä se kuului suunnilleen näin: "Menkää muinaiseen kääpiölinnoitukseen vuoren sisällä ja herättäkää Suuri Päällikkö." Päällikön majapaikka olisi noin viikon päivämatkan päässä etelään, ja jokea seuraillen majapaikan löytäminen pitäisi olla triviaalia. Ryhmä kuitenkin esitti toiveenaan tutkia lähellä oleva linnake ensin. Demoni suostuikin tähän, joskin vastahakoisesti. Demoni lupasi palata jonkin ajan kuluttua ja kysyä miten ryhmä on onnistunut tehtävässä.

Ryhmän suuret ja mahtavat soturit, Boggo etunenässä, päättivät jättää demonin tehtävän käytännössä oman onnensa nojaan, ainakin toistaiseksi. Korekalwen yritti puhua hieman toisenlaisia ajatuksia, mutta häntäkään ei jaksettu kuunnella. Aurinko painuikin mailleen ja pimeys peitti maan...

Pimeydestä valppaat haltiavartiomiehet ja -naiset huomasivat linnakkeelta päin lähestyvän upeaan levyhaarniskaan pukeutuneen vanhan aatelisherran lähestyvän. Arvuuteltiin tovi jos toinenkin, että oliskohan tuo nyt aave vai eikö se olisi. Herra kyllä näytti aidolta. Hänellä oli siisti, hieman harmaaseen vivahtava parta, lyhyet hiukset ja varusteinaan lyömämiekka ja pyöreä kilpi. Kun herra pääsi tarpeeksi lähelle, joku tunnisti kuin tunnistikin herran aaveeksi - todennäköisesti mahtavaksi sellaiseksi. Ja Cúlindën reaktio tuntui vahvistavan tämän tunnistuksen: neito loitsi itsensä taistelukuntoon ja ryntäsi suoraan aaveen kimppuun. Aave torjui miten pystyi, eikä Cúlindë ehtinyt saamaan yhtään kunnon osumaa aaveen torjunnan läpi. Aave yritti selvästi sanoa jotain taistelun tuoksinassa. Malanturin muistelmien mukaan aave höpisi jotain peikosta, hanskasta, ja näistä molemmista murtamassa linnakkeen porttia. Samalla Malanturin muistelmat loppuivat, kuten myös aaveen höpinät, sillä näistä ensimmäinen tuhosi jälkimmäisen loitsullaan täysin.

Tästähän Cúlindë riemastui. Hän käänsi vihaa kipunoivat silmänsä suoraan Malanturiin. Malantur ehätti puhumaan itselleen puolustuksen sanoja, ja Wainamrunkin puuttui tilanteeseen. Myös muutamat muut ryhmästä muodostivat suojelevan seinämän Malanturin ja Cúlindën välille. Ilmeisesti Cúlindë suostui ymmärtämään Malanturin puhetta, ja jätti tämän rauhaan. Sen sijaan uusi vihan kohde oli Wainamrun. Kukaan ei muista varmaksi (ja se on hyvä) mitä Wainamrun tarkalleen sanoi (puhe koski jotain viattomien aaveiden, jotka yrittävät sanoa meille jotain tärkeää ennenaikaisesta surmaamisesta) saadakseen Cúlindën vihat niskoilleen, eikä kukaan toisaalta taas täysin ehkä ymmärtänyt Cúlindën käytöstäkään. Yhtäkaikki lopputuloksena oli lyhyen keskustelun jälkeen Cúlindën keskittyminen loitsuun. Tätä hän ei yrittänytkään peitellä. Ihmis-/hobitti-/kääpiö-/haltiamuurista väistyi muutamat pois Cúlindën ja Wainamrunin väliltä. Saatuaan loitsimisen valmiiksi Cúlindë ampui käsistään kirkkaan salaman, joka meni vain muutamia senttejä Wainamrunin pään yli. Tämän jälkeen Cúlindë kääntyi pois eikä sanonut enää mitään loppuyönä.

Missähän takaovi mahtaa olla?

Aamun jälleen valjettua ryhmä alkoi tarkemmin tähystelemään joen takana olevaa linnoitusta. Jonkin sortin tie näytti kulkevan jokilaakson yläpuolella, noin kuudenkymmenen metrin korkeudessa. Malantur muuti sauvansa sillaksi ja porukka kipitti joen ylitse. Tututtuun tapaan kiipeilyn vaarat vältettiin käyttämällä levitaatiosormusta ja Páinin pohjatonta reppua. Tie oli kapea ja useista paikoista osin sortunut, mutta sitä pitkin pystyi kuitenkin varovasti jonossa kulkien etenemään. Yht'äkkiä Anna tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkärankaansa, ja kuuli kuinka hänen takanaan kulkeva Cúlindë pyysi että Anna suojelisi häntä taistelussa tästä lähtien. Hetken epäröinnin jälkeen Anna vastasi myöntävästi.

Tie haarantui kahteen osaan, joista toinen näytti vievän yläportille ja toinen alempana oleville pääporteille. Anna hiippaili seurueen edessä ja polussa olleen mutkan jälkeen hän saikin metallivahvisteisen puuportin näköpiiriinsä, samalla hän huomasi portin yläpuolisissa ikkunoissa vilauksen hyeenapäisestä olennosta. Anna palasi kertomaan havaintonsa muille, ja Sigurd tunnisti olennot gnolleiksi, niillä on ihmisen vartalo, hyeenan pää ja ne tykkäävät hakata vastustajansa palasiksi käsikirveillä. Uuden havaintoretken aikana huomattiin että porttia polkua pitkin lähestyvä olisi alttiina ampuma-aukoista tuleville nuolille, joten päädyttiin etsimään vaihtoehtoista reittiä.

Alempana kulkevaa tietä pääsikin etenemään tähystäjiltä suojassa pääporteille saakka. Ne olivat jykevät kiviovet vailla lukkoa, kahvoja tahi saranoita. Kun portteja tutkittiin tarkemmin, Wainamrun havaitsi että koko linnoitus on suojattu erittäin voimakkailla loitsuilla, ja lisäksi korkeimman tonin ikkunoista tuntui huokuvan ilmoille synkkää pahuutta. Hetkonen siinä pyörittiin ympyrää, koetettiin keksiä vaihtoehtoisia tapoja tunkeutua linnoitukseen joko voimalla tahi viekkaudella, mutta yksi toisensa jälkeen ne hyljättiin käyttökelvottomia. Päädyttiin palaamaan joen tuolle puolen yön saapumista, jotta Elanor ja Anna pystyisivät pimeyden turvin lentelemään linnan ympäristössä ja etsimään suojaamatonta sisäänkäyntiä.

Ainoastaan pilvien välistä silloin tällöin pilkistävä kelmeä kuun sirppi valaisi maisemaa kun Anna ja Elanor ylittivät joen Malanturin suosiollisella avustuksella ja alkoivat etsimään linnan ja joen väliseltä maakaistaleelta kätkettyä reittiä linnan uumeniin. Mutta tuloksetta. Silloin tällöin linnan tornien ampuma-aukoista ja ikkunoista pilkahteli valoa, joten Elanor päätti lennähtää katsomaan millaista väkeä linnan asukit ovat. Gnollien ja hyeenoiden lisäksi hän ehti nähdä vilauksen piippua polttelevasta harmaahapsisesta vanhuksesta, jonka jalkojen juuressa lepäili lauma hyeenoja, sekä voimakkaalta vaikuttaneesta naispuolisesta gnollista. Lentoretki meinasi päättyä lyhyeen kun Elanor huomasi silmäkulmastaan lohikäärmeen lähestyvän häntä pimeyden keskeltä, hän yritti päästä mahdollisimman pikaisesti Annan luokse. Kumppaninsa etenemistä tarkkaillut Anna ei kuitenkaan huomannut mitään poikkeavaa, vaan epäili Elanorin mielikuvituksen tehneen tälle taasen tepposet. Vielä hetkisen ihmeteltyään he palasivat tietoineen takaisin leiriin. Asiaa pohdiskeltiin melkoinen tovi nuotion valossa - keinoja väkivaltaiseen tunkeutumiseen tai bluffaamalla sisään menemiseen ei tuntunut löytyvän - joten päädyttiin siihen että aamun sarastaessa lähdetään herättämään demonia edellisen yön kutsumattoman vieraan toivomuksen mukaisesti. Ehkä näin saataisiin tietoja joiden avulla päästäisiin jälleen pikkuisen eteenpäin.

Susia - kerää koko sarja

Yöunet keskeytyivät kun vartijat huomasivat kahden suden ilmestyvän näkyviin reilun sadan metrin päässä. Herätys jäi puolitiehen kun sudet olivat jo kimpussa. Anna ehti hidastaa toisen vauhtia etutassuun ampumallaan nuolella ja Páin sai torjuttua toisen suden puraisuyritykset. Silloin huomattiin että edellisten takaa ilmestyi seitsemän sutta lisää, ja molemmilta sivustoilta lähestyi viiden suden ryhmät. Wainamrun ei ehtinyt nostattaa maavalleja turvaksi, joten puolustusrinki muodostettiin nuotion ympärille. Cúlindë raivostui kun tajusi ettei Anna seisonutkaan rintamassa hänen rinnallaan kuten kunnon henkivartijan pitäisi tehdä, mutta hurjaa vauhtia lähestyvät sudet estivät häntä syventymästä siihen ongelmaan sen tarkemmin. Ryhmän onneksi Malantur sai pysäytettyä suurimman lauman nostattamalla maasta kivisen tikarikentän, jolloin susien eteneminen muuttui mateluksi. Kun vielä joukkoon lisättiin sokaisevia valonvälähdyksiä sekä uni- ja rauhoitusloitsuja, niin miekkamiesten oli melkko helppo päästää päiviltä pölmistyneessä mielentilassa olevat, lähietäisyydelle saakka päässeet sudet. Pikaisesti loppulauma ottikin jalat alleen. Sigurdin mukaan kyseessä olivat valkoiset sudet, sellaisia ei tähän mennessä oltu nähtykään, ne ovat voimakkain ja julmin tunnetuista susilajeista. Joten ilman Malanturin loitsuja veri olisi taatusti värjännyt tantereen, nyt Wainamrun jäi työttömäksi. Maranwë nylki muutaman turkin talteen myöhempää käyttöä varten. Aamulla lähdettiin seuraamaan joen varttaa etelään, josta demonin luolan pitäisi löytyä.

Moraalisia pohdintoja

Seurasi pari tapahtumaköyhää matkapäivää joen vartta seuraillen kunnes luolan suuaukko saatiin näkyviin. Ilta oli jo hämärtymässä, joten päätettiin leiriytyä ja alkaa tutkimaan luolaa auringon jälleen noustua. Luola oli pari metriä leveä ja nelisen metriä korkea, ja se tunnistettiin kääpiöiden tekemäksi. Pääkäytävän molemmin puolin oli sivukäytävien sorrutettu. Käytävää joutui taivaltamaan yli tunnin ajan, kunnes saavuttiin vaaleaa valoa hohkaavaan huoneeseen, jonka seunustoilla oli kymmenen sarkofagia sekä huoneen keskellä koristelematon kivinen valtaistuin, jolla istui uskomattoman kaunis kultahiuksinen nainen kultaiset siivet selässään, yllään hopeisena kimalteleva ketjupaita, kilpi vierellään sekä uumallaan huotraan pujotettu miekka. Kun ryhmä varovasti astui huoneeseen, nainen nousi seisomaan, nosti oikean kätensä torjuvaan eleeseen ja lausui seuraavasti: "Kääntykää takaisin, kun vielä voitte, sillä jatkaminen on varma kuolema. Sillä toisella puolella on demoniruhtinas, kääpiöiden turmaksikin kutsuttu! Zodar minut tänne lähetti ikiajaksi vartioimaan kääpiöiden turmaa. Kääntykää takaisin!". Tämän jälkeen hän istuutui jälleen paikalleen, eikä reagoinut mitenkään ryhmän tervehdyksiin ja kysymyksiin. Elanor käänsi rintataskussaan olevan Zodarin merkin näkyville, muttei sekään aiheuttanut naisessa reaktiota. Yksi sarkofageista oli murtunut ja sieltä pilkottivat kääpiön luut. Huoneen takaseinälle oli pieni kolo, joka nähtävästi toimi avaimenreikänä, kun vain jostain löytyisi siihen sopiva avain.

Kun ehdotettiin että yksi sarkofageista pitäisi avata, kauan unessa ollut moralismi heräsi osassa ryhmää, ja ajauduttiin väittelyyn onko haudanryöstö soveliasta toimintaa. Ikäänkuin tämä olisi ollut ensimmäinen hauta johon tunkeudutaan saaliin toivossa. Kun sarkofagin avaamista kannattava osa pääsi väittelyssä voitolle, ilmoitti Elanor ettei halua osallistua moiseen toimintaan ja lähti kävelemään kohti päivänvaloa. Muut päättivät jäädä sisälle. Anna, Páin ja Cúlindë valmistautuivat avaamaan sarkofagia, ja muut ryhmittyivät heidän ja valtaistuimen väliin. Kun Anna hajotti miekallaan sarkofagia suojaavaa sinettiä, nainen nousi ensin seisomaan ja laittoi kätensä miekan kahvalle. Kun Anna repäisi arkun kanne auki, olento lennähti silmän räpäyksessä Annan kimpuun ja ryhmän jäsenet ryntäsivät naisen kimppuun. Kaikki oli ohitse muutamassa hetkessä, Páin sai pari onnekasta iskua perille, jotka kaatoivat olennon maahan ja hänet saatiin hengiltä, mutta siitä huolimatta nainen oi ehtinyt vahingoittaa Göriniä ja Maranwëa, Anna oli vain vaivoin saanut torjuttua miekan painavat iskut. Taistelun alkaessa Elanor tunsi sisällään että hänen on tehtävä kaikkensa lopettaakseen huoneessa meneillään olevat teot, joten hän kääntyi kannoillaan ja lähti palaamaan takaisin. Noin puolessa minuutissa olennon ruumis tavaroineen katosi ja sarkofagi halkesi paljastaen kääpiön luurangon, muttei mitään muuta mielenkiintoista. Ja samalla hetkellä tismalleen juuri tapetun näköinen nainen ilmestyi valtaistuimelle ja lausui jo aiemmin kuullut sanat. Hienoa, se pitäisi siis tuhota vielä kahdeksan kertaa...

Päätöksenteon vaikeutta

Kun Wainamrun oli saanut taistelun tiimellyksessä syntyneet haavat paikattua ja Elanor palannut takaisin ryhmän luokse alettiin pohtimaan mitä sitten pitäisi tehdä. Ongelmaa lähdettiin ratkaisemaan perinteiseen tapaan hidastempoisella ja loputtomalta tuntuvalla jahkailulla. Kun huoneen takaosassa olevan oven huomattiin olevan yhteydessä valtaistuimella istuvaan kylmän kauniiseen ja pelottavaan neitoon, päätettiin sen avaamisyrityksistä luopua ja palata takaisin ulkoilmaan pohtimaan seuraavaa siirtoa ja palautumaan taistelun aiheuttamasta heikotuksen tunteesta. Kun Páin astui huoneesta käytävän puolelle nousi valtaistuimella istuva hahmo jälleen seisosaan lausuen seuraavasti: "Voititte minut, avaimen saatte, käykää siis oven taakse. Tuli ja miekka, varjo ja ruoska, näitä pian pakoon saatte juosta!" ja jättäen kimaltelevan avaimen eteensä lattialle. Páin otti avaimen käteensä ja tunsi sen hiljalleen värisevän kädessään. Katsottiin parhaaksi jäädä valtaistuinsaliin keräämään voimia ja kokeilla avainta vasta sen jälkeen. Ryhmän ihmeeksi ravinnon ja veden luomisessa käytetyt loitsut eivät toimineet huoneessa.

Lepohetken jälkeen Páin laittoi avaimen lukkoon ja kilahduksen säestämänä avain katosi. Kääpiö avasi oven ja sen takana jatkui edellisen kaltainen huolella louhittu käytävä. Kun ryhmä siirtyi käytävän puolelle valtaistuimelta kuului jälleen viisauden ääniä: "Yksi on tästä läpi jo käynyt, mies kurja, sairas, nurja - vaan nyt hurja, petturi, turma! Toinen luvan sisälle on saanut; kääpiö jonka vuoksi moni on kaatunut. Ja saattue suuri, jakaantunut, huono, turmana se joka elää ja on kuollut!" Sanojen kaiun häivyttyä ovi kolahti takaisin kiinni. Sisäpuolella ei näyttänyt olevan minkäänlaista avausmekanismia. Tunnelia jatkui parin virstan verran, ja jälleen molemmin puolin löytyi tasaisin väliajoin sorrutettuja sivukäytäviä.

Kylän suurin sauna

Tunnin matkan jälkeen lämpötila alkoi selkeästi kohoamaan, ja hetken päästä saavuttiin parioville joita koristivat ristikkäiset hakut. Ovet avautuivat valtavaan onkaloon. Luola oli kolmekymmentä metriä korkea, sen katto ja seinät olivat päällystetty kirkkaalla lasilla ja niiden alla välkkyi kulta ja hopea, lasin pinnalla leimahtelivat alati muotoaan muuttaneet liekit jotka heittivät aavemaisia varjoja pitkin luolaa. Lattia ja luolaa tukevat pylväät oli päällystetty punaisella laenilla. Huonetta halkoivat siellä täällä noin kaksikymmentä metriä syvät ja vähän alle kymmenen metriä korkeat kaivannot joiden pohjalla hehkui oranssina vellova laava. Kaivantojen ylitse johti noin kolmemetriä leveät laenista tehdyt sillat jotka kuvailivat yhteen liittyneiden ihmisruumiiden palasia. Sieltä täältä löytyi ovia, mutta ne saivat toistaiseksi jäädä rauhaan, hiki silmiä kirvellen ryhmä matkasi salin toiseen päähän. Siellä oli laavan ympäröimä noin kaksikymmentä metriä korkea ja leveä paasi jonka päälle ei alhaalta nähnyt.

Anna nousi levitaatiosormuksen avulla ilmaan nähdäkseen mitä paaden päällä oli. Ja siellähän oli kaikennäköistä, tusinan verran purppuranvärisiä patsaaksi jähmettyneitä demonihahmoja, kahdesta yhteen liittyneestä puusta muotoiltu valtaistuin, valkoisen puun kanto jonka päällä oli myrkyllisen vihreää valoa kelmeilevä kivi sekä valtaistuimella istumassa ruoskalla ja miekalla varustettu tummaa valtaa tihkuva jättimäinen demoni. Demoni oli jähmettynyt täysin liikkumattomaksi ja tuijotti herkeämättä mystistä vihreää kiveä. Anna palasi alas kertomaan näkemästään ja ryhmän oppineet tunnistivat demonin Palrockiksi.

Jahkailun kuninkaat iskivät jälleen kun pyrittiin päättämään mitä seuraavaksi tehtäisiin. Vaihtoehdot liikkuivat taktisesta vetäytymisestä Palrockin tuhoamiseen. Demonia tänne oltiin alunperin tultu herättämään, mutta tässä vaiheessa se ei enää monien mielestä tuntunutkaan järin hyvältä ratkaisulta. Lopulta ryhmä päätti lähteä katsomaan mitä suljettujen ovien takana mahtaisi olla. Tosin Kórekalwen kieltäytyi ehdottomasti tunkeutumasta salin muihin osiin ja jäi istua jököttämään niille sijoilleen. Kun Elanor huomasi tämän hän päätti jäädä pitämään, omien sanojensa mukaan, Kórekalwenia silmällä. (vaikka Maranwen muiden mielestä hänellä oli jonkin sortin irstailut mielessä, ja tästä muistuttiin kovasti mainita ja pitää polemiikkia)

Páinin johdolla edettiin suuresta salissa olevista ovista huoneeseen, jonka seinissä oleva lasi toimi peilien tavoin luoden huoneeseen jokseenkin surrealistisen tunnelman. Huoneessa oli kolme yli kolmemetristä luuranko, jotka eivät edes Annan niitä ampuessa osoittaneet elonmerkkejä. Maranwë potki ne palasiksi varmuuden varalta. Huoneen toisesta päästä johti pois kaksi ovea, muuta mielenkiintoista ei sitten löytynytkään. Seuraavassa huoneessa oli jälleen laavaonkaloita, ja sellaisten saartamana oli myös pieni saareke jossa näkyi vaikuttava kokoelma kidutusvälineitä sekä niissä kiinni oleva ikiaikainen kääpiön luuranko.

Melkein välittömästi sen jälkeen kun ryhmä oli kadonnut ensimmäisistä ovista sisään nousi Kórekalwen lentoon, tähän mennessä hän ei moista taitoa ollutkaan osannut, ja siirtyi paaden laelle. Elanor nousi myös ilmaan, mutta pysytteli kulkuväylien yläpuolella, sieltä hän näki kuinka Kórekalwen kulki paaden päällä hiveltäen purppuraisia hamoja, ja lopulta kuinka tämä jähmettyi kannon viereen katse vihreän kiven leimuun lukittuneena.

Pääryhmä jatkoi tutustumiskierrostaan. Seuraavassa huoneessa oli neljä pylvästä, joista kahteen oli koukuin kiinnitetty arkut ja yhden pinta oli koristeltu yli kuudenkymmenen kääpiön mithrilillä pinnoitetulla pääkallolla. Viehko näky. Anna löysi arkuista ansat, harmaan metalliarkun alta katoaisi lattia jos sitä lähtisi sörkkimään, ja mustasta laenista tehdyn arkun lukkoon oli kätketty jonkinlainen tikka-ansa. Lattia-ansan Anna teki vaarattomaksi ja arkusta löytyi pieni musta kruunu ja huomattavat määrät mithrilkolikoita sekä rubiineja jotka katosivat huomattavalla nopeudella Páinin reppuun. Mustan arkun ansa osoittautui vähän konstikkaammaksi, lopulta rakenneltiin lautarankaviritelmä lukon eteen ja Wainamrun käytty telekineesivarpua rautalankahässäkkään niin että ansa laukesi ja nuolilipas saatiin lauottua tyhjäksi. Nuolet olivat mustasta laenista tehtyjä talttapäisiä teriä, ja ne lähtivät ansasta niin suurella nopeudella ettei lukon eteen alunperin suunniteltu kilpisuoja olisi niitä pystynyt pysäyttämään. Läheltä piti. Annalta meni vielä hetkonen lukon kanssa äheltäessä, yhdet tiirikatkin siinä tohinassa tuhoutuivat, ja kun arkku lopulta avautui oli pettymys valtava. Se oli tyhjä, arkussa oli vain kiinnikkeet Palrockin aseille.

Elanor päätti lentää paaden päälle ja kiskoa Kórekalwenin vihreän kiven ääreltä. Hän käytti Kórekalwenia suojanaan jotta välttyi katsomasta kiveä ja veti tämän paaden reunalle. Hän yritti herättä Kórekalwenia mäiskimällä tätä poskille, mutta tuloksetta. Ihmeissään hän jäi istumaan paaden reunalle selkä kiveä kohti. Hetken istuttuaan Elanor alkoi tuntea että kivi vetää häntä hetki hetkeltä enemmän puoleensa ja päätti siirtyä salin suuaukolle odottamaan muiden paluuta. Kórekalwenin hän joutui jättämään paadelle, koska ei kyennyt tätä lentäen kantamaan.

Seuraavasta huoneesta porukka löysi jälleen neljä pylvästä, joissa roikkui kääpiökokoa oleva kypärä, haarniska, sotavasara ja kilpi. Siellä oli myös kolme suurta luurankoa jotka Maranwë jälleen vandalisoi. Kun oltiin varmoja ettei ansoja ollut alettiin kamoja tutkia poikamaisella innokkuudella, ja pian saatiinkin selville, että ne olivat kääpiökuninkaan henkilökohtaiset varusteet - ja että suurin osa niiden ominaisuuksista olisi vain kuninkaallista verta suonissaan säilyttävän kääpiön käytössä. Tästä huolimatta haarniska katosi Páinin reppuun ja muuta varusteet Görinin päälle.

Kaveria ei jätetä...

Tässä vaiheessa Elanor huomasi salin toisessa päässä olevan paaden päältä liekkien leimahduksen ja samassa syvälle sieluun tunkeutuva karjunta vavisutti luolastoa ja jokaista siellä olevaa. Karjunnan lomasta saattoi kuulla hennon naisäänen kirkuvan hengenhädässä. Kerrankin ei tarvittu erityistä pohdintaa vaan harvinaisen yksimielisesti ryhmä lähti juoksemaan kohti ulko-ovia. Porukka ehti oville ennen kuin paadelta laskeutunut Palrock purppuranvärisine kavereineen ennätti heidän kimppuunsa. Mutta poloinen Görin kompastui pahasti kohti turvaa juostessaan ja juuri kun ryhmä veti ovia kiinni he ehtivät nähdä kuinka demonit piirittivät uutta vasaraansa kuolemankalpeana puristavan kääpiön.

Vaellettiin allapäin käytävän toiseen päähän, yllättäen ovi ei ollutkaan lukossa vaan se avautui kevyesti työntämällä. Kun Páin yritti poistua huoneesta nousi valtaistuimella istuva kaunotar jälleen seisomaan sekä laskin maahan valkoisen käsineen. Käsine puhutteli ensin Sigurdia seuraavasti (sanat tulevat joskus..), mutta kun tämä kieltäytyi eteni se ryhmässä samaa kysyen kunnes Maranwë suostui vetämään hanskan käteensä. Hänelle Hanska kertoi seuraavan tarinan (tulee joskus) jonka Maranwë kertoi myös muille.

Jälleen istuttiin valtaistuinsalissa ihmettelemässä mitä seuraavaksi tehtäisiin, mutta tällä kertaa kaksi oli joukosta poissa...

Jatkuu kunhan pelataan!


Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Heikki Jokinen. Pienet korjaukset ja nimien lisäykset ovat Kuittaan tekemiä.