Tämä Legendaarinen, Ällistyttävä, Tosi Sankareiden Äksönkertomus (LÄTSÄ (tm)) sai alkunsa Esgarothista 11.7. Erûn vuonna 1640 Kolmatta Aikaa. Tämä osa alkaa pelipäivämäärästä 11.5.1652 Kolmatta Aikaa.
Durthang: Metsämiesnuorimies, joka löytyi tajuttomana. Nimeksi on vakiintunut Dimmu. "Se sydän oli kauheen evil, mutta mä onnistuin hallitsemaan sitä". Osaa taikoa Firewalleja, ja sittemmin on myös erilaiset boltit lentäneet. Tuliset pallot ovat myöskin saaneet suuren suosion. "Tää on Jedimiekka." Alkaa jo kyllästyä muiden ruikutukseen. Tuliset vasamat ovat vaihtuneet keltavihreäoransseihin. On melkoinen örkinsurma. Dimmun Riimuja haluavat kaikki, joskin niiden taikominen on nykyisin hankalampaa kuin ennen. Sai toisenkin himolootin - mahtipisteiden lisääjän!
Urho Kaataja: Suomalaisparantaja, joka lähti henkilökohtaisista syistä hieman etelämpään. Hämmästyttävän nopeasti oppi perusparantamisen alkeet, ja nyt sujuukin jo hieman vaativammat operaatiot. Pitkäjousi on suosikkiase. Urheasti kaatui yhdestä iskusta maahan leikkien kuollutta lopputaiston ajaksi. Osaa kirurgoida murskaantuneita luita vaikka kenttäolosuhteissa - joten kuten. Rituaaliparantaminenkin onnistuu.
Dil-Vilya: Harmaahaltia Taur Rómenista. Tuli oppiin Or-Sarniin isänsä käskystä, ja sai heti vastuullisen tehtävän pitää huolta yhdestä Laen-sauvasta. Tikari on lempiase. "Ootsää muka mun opettaja?!" Taikoi omat taikavoimansa kauas pois pariksi viikoksi. Taistelee lentäen, ja lentelee taistellen. Kylmäpallo on kiva taika, sitä voi heittää huoletta vaikka omaan ryhmään! Hiplailee vyöltään ja repustaan tusinan verran eri esineitä yhtäaikaa.
Gilin Gaarm: Kääpiö rautavuorilta. Tuli Järvikaupunkiin etsimään seuralaisia matkalleen kohti ystävänsä kotia, joka sijaitsi jossain Varjovuorilla. Olipa hänellä jopa karttakin mukana, jonka avulla perillepääsy on varmasti helppoa ja vaivatonta. Lohikäärmeiden suosikkikohde. Ja kaikkein muidenkin. Lonkat ja selkäranka menevät herkästi rikki. "Saatanan kakarat painukaa muualle!"
Dínen Faroth: Harmaahaltia Synkmetsästä. Henkilökohtaisista syistä etsiytyi Järvikaupunkiin, tavoitteenaan päästä Varjovuorille. Tykkää ampua jousella, ja tuntee haltioiden historiaa melko hyvin. Väitteli Scathan kanssa ja selvisi hengissä siitä. Haluaa tunkea haltiakorvansa joka paikkaan, painaa jokaista nappia ja vääntää jokaista vipua.
Paldamir: Metsäläis-pohjalainen Hyvyyden soturi. Varsin pätevä heiluttelemaan miekkaa ja pärjää taistelussa isompiakin otuksia vastaan. Osaa myös parantaa pieniä vammoja. Olisi kovasti halunnut jäädä taistelemaan lohikäärmeen kanssa, vai oliko se pelkästään miekan tahto... Ei onnistunut lyömään ketään selkään vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.
Trahald: Torpparihobitti, joka myös osaa hieman tiedustella. Tehtävänä on oppia Johtajuutta Isoilta Ihmisiltä. Sai Suuren Sormuksen, mutta menetti sen yhtä nopeasti. Löysi vihdoin ryhmän - tai oikeastaan sen yhden ainoan henkilön joka hänen tuntemastaan ryhmästä oli jäljellä.
Celequar (NPC): Nuori haltiataistelija, joka tuntee metsän tiet ja tavat. Tehokas jousiampuja. Haluaa selvittää sisarensa katoamisen perin pohjin, joskaan asialla ei ole enää niin kiire. Tykkää käytellä artifaktikeihästään, ja on jopa opetellut heittämään sitä.
Ryhmä käveli lähemmäs kaupunkia kauniisti istuttetujen puiden reunustamaa tietä pitkin. Siellä täällä tasangoilla oli joitain maatiloja ja peltoja. Pelloilla työskenteli miehiä ja naisia, mutta nämä vain katsoivat ohikulkijoita eivätkä sanoneet mitään. Kaupungin muurien takaa näkyi ainoastaan yhden hohtavanvalkoisen tornin ylimmät kerrokset - niin, muuri todellakin oli yli 30 metriä korkea, lähes pystysuora, tasaisesta mustasta materiaalista tehty vaikuttava suoja. Tasaisin välein muuriin oli rakennettu pieniä torneja, ja niin torneissa kuin muureillakin näkyi vartioita. Tie johti portille, jonka molemmin puolin oli kaksi tornia. Portti oli auki, mutta vartiomies pysäytti ryhmän matkan tiedustellen heidän saapumisensa tarkoitusta. Koska he eivät olleet kaupittelemassa mitään kenellekkään, heidän täytyi maksaa vain "sisäänpääsymaksu".
Samalla vartiomies kertoi hieman paikallisista tavoista. Ensimmäisenä häntä pisti silmään ryhmän väkivaltainen varustus, ja hän huomauttikin, ettei kaupungissa suvaittu niitä, jotka kulkevat aseet näkösällä ja haarniska päällä. Tämä etuoikeus kuului ainoastaan kaartille. Paldamirin kysäistessä temppelistä, vartiomies vain totesi, että uskonnonvapaus oli merkittävä, mutta mitään muodollisia menoja ei ollut. Temppeleitä oli muutamia, joista yksi Valarille ja Erulle tehtyjä. Sen sijaan kaduilta saattoi löytä ties minkälaisia filosofioita ja käsityksiä julistavia eri kulttuurien edustaja. Tämä ei ollut kiellettyä, eikä näitä "saarnaajia" kohdeltu mitenkään huonosti. Taikuuden avointa harjoittamista ei katsottu hyvällä.
Minas Ithil oli, vartijan sanojen mukaan, Gondorin ja koko maailman kulttuurin keskus. Taiteilijoita, näyttelijöitä, laulajia, soittajia ja muita viihdyttäjiä oli kaduilla sekä tietenkin kullekin ryhmälle perustettujen kiltojen rakennuksissa ja teattereissa/työpajoissa/saleissa. Koska mitään rotua ei tuomittu heti kerralla (paitsi tietysti örkit), kulttuurinkin kirjo oli melkoinen. Lisäksi vartija kertoi kaupungissa olevan muutamia alkemisteja (ryhmä kysyi) ja opasti heidät lähinpään majataloon. Jo matkalla majataloon ryhmä sai osakseen kaikkien katseet, jotka tosin tuntuivat kohdistuvan erityisesti lukuisiin haltioihin.
Majatalossa Dimmu koki ikävän yllätyksen: siellä ei tarjoiltu mitään olutta miedompaa. Niinpä hän maksoi huikean summan eräällä tarjoilijalle, että tämä kävi hakemassa kaupungin ulkopuolella olevilta maatiloilta maitoa. Näin tämäkin ongelma järjestyi, ja kaikki olivat tyytyväisiä paikan palveluihin. Niinpä päätettiin pitää kunnon kaupunkiloma ja vuokrata huoneet viikoksi. Seuraavaksi alettiin miettimään lomaviikon ohjelmaa. Itsestään selviä ohjelmanumeroita olivat juopottelu ja lorviminen, alkemistien luona käyminen ja muunkinlainen shoppailu. Kaikki tosin kävivät peseytymässä ennenkuin aloittivat lomaviikon ensimmäisen ohjelmanumeron, juopottelun.
Alkemistit oli tutkittu varsin pian, joskin niiden löytäminen oli pienoisen työn takana, koska Brad ei ollut enää mukana. Hänhän olisi ollut elementissään näin isossa kaupungissa. Ryhmä tosin päätti sivuuttaa suurimman osan työstä jakamalla runsaasti palkkioita paikallisille pikkupojille, jotka sitten kertoivat kauppojen sijainnin, ja joskus jopa opastivat ryhmää ihan kaupalle asti. Alkemisteilta ostettiin mm. yönäön antavia juomia, ja Dimmu latasi Elementaalivarpunsa.
Asekaupat käytiin läpi erikoisien ja hienojen aseidein toivossa, mutta niitä ei juuri löytynyt. Dimmulle pälkähti päähän, että hän voisikin käydä etsimässä elementaalitietoutta, olihan kaupungissa peräti yliopisto! Rohkeasti kaikki kiinnostuneet lähtivät kohti aateliston kaupunginosaa, jossa yliopisto ja pääkirjasto sijaitsivat. Kirjastomaksukin maksettiin suurempia mukisematta. Elementtitietoutta ei kuitenkaan löytynyt, ja niinpä Dimmu vaati saada puhua kirjaston ylikirjastonhoitajan kanssa. Tämä totesi, että pääsy "tiettyihin" teoksiin oli vain aateliston oikeus. Koska Dimmu ei ollut aatelinen tai edes puhdasverinen Dúnadan, hänellä ei ollut juuri mahdollisuuksia päästä moisia kirjoja katsomaan.
Tämäkin tieto otettiin suhteellisen tyynesti vastaan, ja kirjastoryhmä palasi takaisin majataloon, jossa osa ryhmästä (etenkin kääpiö) jatkoivat juopotteluloman viettämistä. Kääpiö oli ehtinyt jo hyvin kertoa kaikki vähänkään merkitykselliset asiat, missä oli ollut mukana. Ryhmän onneksi kukaan ei kuitenkaan tuntunut ottavan kännistä kääpiötä kovinkaan vakavasti, joskaan tätä ei kääpiölle kerrottu tai näytetty. Toki kääpiö yritti saada uutta keikkaa ryhmälle hommattua, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan aihetta palkata ryhmää.
Muutama päivä kului lähinnä tutustuessa kaupunkiin. Jossain vaiheessa ryhmälle mainittiin, että kaupungissa olisi kuuluisa näkykivi, muttei edes Dimmu tuntunut tietävän, mikä moisessa kivessä olisi ihmeellistä. Niinpä asia jätettiin omaan arvoonsa. Kun ryhmä oli jo päättänyt, että he lähtisivät muutaman päivän kuluessa eteenpäin, ellei mitään jännää tapahtuisi, Dil-Vilyan pöytään tulikin eräs herrasmies istumaan (tietysti hän kohteliaasti pyysi luvan ensin).
Herrasmies oli melko nuori Dúnadanmies, tummasilmäinen ja -hiuksinen. Hän toi kutsua audienssille Tatharondiin (yliopisto) Seregonwen -nimisen naisen luo. Nainen tiedusteli mitä kunnioittavimmin, liikenisikö jaloilta herroilta muutama hetki heidän varmasti kallisarvoista aikaansa. Koska jalot herrat olivat tylsistyneet, koska heillä ei ollut mitään millä täyttää kallisarvoista aikaansa, he ottivat kutsun vastaan iloisin mielin. Kutsun ajankohtana olisi seuraavan päivän aamu.
Koska haltiat halusivat olla varmasti ajoissa, he lähtivät niin hyvissä ajoin, että ehtisivät varmasti pysähtymään kadulla, jos jotain mielenkiintoista sattuisi siellä näkymään. Mitään elämää suurempaa performanssia ei kuitenkaan sattunut silmiin (tai korviin), joten he saapuivat Tatharondiin hyvissä ajoin. Siellä maleksivilta henkilöiltä he kysäisivät, missä mahtaa Seregonwen olla. Heidät opastettiin erään ison pilarikoristeisen rakennuksen sisälle, ja siellä edelleen erääseen toimistoon. Kohteliaasti heidän oppaakseen lähtenyt nuori mies koputti oveen. Oven takaa kuului kehoitus astua sisään, ja nuori mies avasi haltioille oven ja vetäytyi syrjään.
Huone oli koristeltu tyylitajuistesti mutta hillitysti, tuoden esille sopivasti paikan arvokkuuden. Huoneessa oli kirjahylly, kirjoituspöytä, pöydän takana mukavanoloinen tuoli, ja tuolilla istui keski-iän jo ohittanut Dúnadannainen. Hän nosti katseensa papereistaan, ja kun näki haltiat, hänen ilmeensä kirkastui huomattavasti. Hän nousi seisomaan, esitteli itsensä Seregonweniksi ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Haltiat esittelivät itsensä, ja pian Seregonwen alkoi rupatella niitä näitä.
Hän halusi itse esitellä hieman yliopistoa haltioille samalla kun kertoisi hieman itsestään. Hän oli haltiatieteen vastaleivottu tohtori, joskin hän tuli tunnetuksi tutkiessaan Rhovanionin kasvimaailmaa. Myös astrologia kuuluu hänen mielenkiinnon kohteisiin. Vastavuoroisesti hän kyseli haltiolta mitä he olivat miehiään, mistä tulivat ja mitä olivat tehneet. Esittelykierroksen jälkeen hän tarjoutui viemään vieraansa lounaalle, ja haltiat tietysti suostuivat. Ruokapöydässä Seregonwen pääsi itse asiaan (ainakin haltioiden mielestä), ja alkoi kyselemään heiltä heidän jokaisen kulttuurista - olihan hän haltiatieteen tohtori - koska halusi tehdä lisätutkimusta asiasta.
Haltiat kertoivat mitä osasivat, ja Seregonwen kuunteli mielellään. Erityisesti Thranduilin väen eroavaisuudet Taur Rómenin väkeen olivat hänelle mieleen, ja hän olisi voinut kuunnella vaikka koko yön haltioiden kertomuksia. Hänellä kuitenkin oli töitä iltapäivällä, mutta hän sanoi lähettävänsä jonkun ryhmän luo vielä samana päivänä.
Haltiat palasivat täysin vatsoin (joskin hieman pettyneinä, ei tullut himoloottia) takaisin majataloon ja kertoivat kuulumisensa muille. Muut olivat odottaneet jonkinlaista tehtävää, mutta vaikka sitä ei vielä oltu annettu, he kuitenkin jäivät odottamaan uteliaina Seregonwenin lähettilästä. Loppuilta sujui taas shoppaillen, juopotellen ja muutenkin tuttuun tapaan.
Seregonwenin lähettiläs saapuikin samana iltana paikalle. Hän oli nuori neitokainen, joka oli jotenkin osannut valmistautua retkeilyvarustuksin. Ainoastaan asevarustus kertoi, ettei hän ollut ihan varma mihin piti lähteä. Hänellä kun oli mukaan pelkästään tikari. Tietenkin hän joutui heti ensimmäiseksi Dimmun ja muiden valppaiden taikuuden havaitsevien katseiden kohteeksi. Kaikkien suureksi pettymykseksi ei mikään näkyvä osa naisesta hehkunut. Koska hän ei ollut Miss Keski-Maa -luokan näköinen neito, ei hän saanut sen ihmeempää kohtelua osakseen.
Aamulla eräs ryhmän jäsenistä huomasi majatalon seinään kiinnitetyn ilmoituksen, jota kukaan ei muistanut nähneensä aiemmin. Lukutaitoisiakin löytyi ryhmästä, joten ilmoituksen tekstikin selvisi: "Kuulkaa, kaikki uskolliset prinssi Ohrondilin alamaiset! Ithilin armeijaa kohtaan suoritetuista Varkauksista ja Murhista johtuen lainsuojaton Nazog on tuomittu Kuolemaan! Myös Löytäjänä tunnettu, Nazogin huhutaan oleilevan Morgain rajavyöhykkeellä. Nazogista, tai Oikeaksi todistettavasta hänen tuhoutumisensa Osoituksesta, Prinssi tarjoaa kohteelle tai kenelle tahansa muukalaiselle 500 kultarahan summan. Lisätietoja Cirith Ungolin Tornista." Eikä ollut kovin vaikea arvata mihin ryhmä oli lähdössä seuraavaksi.
Kun Norgil (se oli neidon nimi) sai tietää, mihin ryhmä oli suuntaamassa seuraavaksi, piti hänen vielä kysyä varmistus esinaiseltaan. Eihän hän voinut arvata, että suoraan surman suuhun oltiin menossa. Seregonwen kuitenkin antoi luvan, luottaen ryhmän kykyyn (erityisesti haltoihin), joten niin Norgil huulet hieman vapisten pakkasi kimpsunsa ja lähti muun joukon mukana kohti Cirith Ungolin rajavartiolinnaketta.
Cirith Ithilin laaksossa kulkevaa tietä pitkin Cirith Ungoliin päästiinkin jo saman päivän aikana. Linnake oli rakennettu mustasta kivestä, mutta kukaan ei (läheltäkään katsottuna) huomannut minkäänlaisia rakoja. Kivi oli niin taidokkaasti leikattu ja liitetty. Päätieltä haarautuva pieni, vuorenseinämää ylös mutkitteleva tie vei suoraan porteille valppaiden vartiomiesten valvovan silmän alla. Tie tosin haarautui hieman ennen portteja - Norgil sanoi polun vievän Cirith Ungoliin, vuorenalaiseen käytävään, jota käytettiin vain hätätapauksissa).
Kaareutuva portti oli 6 metriä korkea huippukohdassaan ja 6 metriä leveä, teräksestä valmistettu pariovi. Vartiomiehet avasivat ovet ryhmälle, kunhan ensin kuulivat millä asialla he olivat. Heti portin jälkeen oli kirkkain soihduin valaistu pitkä käytävä, jonka molemmilla puolilla oli ovia ja sotilaita. Ryhmä ohjattiin käytävän päähän asti (käytävä loppui oveen, ja vasemmalla puolella oli ovi, mutta oikealla portaikko) ja sieltä portaikkoon. He menivät portaita ylös, ja heidät johdatettiin parakkihuoneeseen. Siellä heitä odottikin jo nahkahaarniskaan pukeutunut, yli 1,8 metriä pitkä, vaaleahiuksinen karaistuneen näköinen mies. Hänellä oli vyöllään leveämiekka ja selässä pitkäjousi sekä kilpi.
Mies esittäytyi Athugaviaksi, Tornin luutnantiksi. Hän katseli arvioivin silmin ryhmää, hymähti, ja alkoi kysellä hieman heidän tekemisistään. Ryhmähän kertoi asiat varsin vältellen, mutta tämä ei Athugaviaa tuntunut haittaavan. Puheeksi tuli tietysti myös Nazog ja hänen päästään luvattu palkkio. Athugavia osasikin kertoa melko tarkan (3 mailin halkaisijan) alueen Nazogin mahdollisesta sijaintipaikasta. Hän epäili, että Nazog majailisi Uruk-Ongrumin luolissa. Uruk-Ongrum oli toinen alueen kahdesta suuresta heimosta, ja vielä se suurempi. Heimon nimi tarkoitti vapaasti käännettynä "Rautakallon Örkkjä". Toinen heimo oli Uruk-Ghasvir (Tulisen Tähden Örkit), ja heidän sijaintipaikkansa oli eräs vanha torni Morgain ulkoreunoilla, lähellä suurta tietä, joka kulkee läpi Cirith Ithilin solan. Kun kävi ilmi, että ryhmä ei juurikaan tiennyt kuinka selvitä ankarissa vuoristo-olosuhteissa, Athugavian ilme hiukan synkkeni.
Koska hänellä ei kuitenkaan ollut varaa antaa yhtään omaa miestä mukaan tiedusteluretkelle, joka ulottuisi itse Mordoriin (koska Uruk-Ongrum majaili Morgain itärinteillä, jotka taas olivat Mordorissa), päätti hän antaa ryhmälle hieman erikoiskoulutusta. Vielä enemmän hän riemastui kuullessaan siitä, että nainen olisi lähdössä heidän mukaansa. Norgil kuitenkin selitti, että hänen oli kerrassaan välttämätöntä olla mukana ja että hänellä oli Minas Ithiln Yliopiston Tohtorin ja virassaolevan Professorin Lupa, Athugavia myöntyi ehdotukseen.
Kolmipäiväisen pikakoulutuksen alkaijaisiksi samaan huoneeseen tupattiin eräs Noldo. Hän oli pelastettu jokunen viikko sitten erään örkkipartion käsistä aika huonokuntoisena ja täysin ilman varusteita. Hän oli kuitenkin parantunut fyysisistä vammoista nopeasti, mutta henkisiä saattoi vielä esiintyä. Koska Athugavia, ja hänen esimiehensä Veantur eivät halunneet ruokkia haltiaa täällä, he antoivat hänen kaltaistensa joukkoon. Niinpä ryhmä oli saanut uuden jäsenen kuolleen Bradin tilalle.
Itse koulutukseen kuului lähinnä selviytymistä, koska taistella ryhmä jo osasi. Ruoan, juoman ja suojan etsintä ja löytämiseen vaadittavat kikat tulivat enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) tutuiksi. Varsinkin juotavaa vettä oli äärimmäisen vaikea etsiä vuoristosta. Ryhmä päättikin nerokkaasti ottaa mahdollisimman paljon vettä mukaan. Näin ei tarvitsisi tuhlata aikaa sen etsimiseen. He varautuivat neljän päivän vesitarpeeseen, joiden jälkeen heidän täytyisi palata täydentämään varastot, mikäli Nazogia ei olisi löytynyt. Kukaan ei jättänyt mitään varustetta linnoitukseen, vaan kaikki piti kantaa ja raahata mukana.
Jatkuu kun jaksaa kirjoittaa...
Jatkuu kun jaksaa kirjoittaa...
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Mikko Kakkonen.