Tämä katkelma sijoittuu tarinassa aikaan ennen Ruttokelloja.
Aluksi oli vain neljä aivan tavallista hobittityttöä, täynnä elämäniloa ja halua. Kaikki muuttui koulun kevätjuhlassa, tytöt esittivät Mannun opinahjojen yhteisessä riehassa laulu- ja tanssinumeron, koulutovereidensa, perheidensä, ja ennen kaikkea omaksi ilokseen. Vaan he eivät tienneet että yleisön joukossa istui eräs vanhempi, tyylikkäästi harmaantunut, aina valkoiseen hyvin leikattuun pukuun pukeutuva viiksekäs hobittiherrasmies. Hän halusi kutsuttavan itseään nimellä Eversti.
Miksi Everstiksi? Kukaan ei tuntunut tietävän. Siitä oli kuitenkin yli kolmesataa vuotta kun Mannun miehet olivat edellisen kerran kaivaneet esille sotalipun ja lähteneet yhdessä ihmisten, haltioiden ja kääpiöiden kanssa torjumaan Kielletyiltä Vuorilta vyöryvää örkkiarmeijaa. Myöhemmin tuo taistelu sai kansan keskuudessa nimen Örkkien Viimeinen Uho. Sen myötä eivät myöskään nuo neljä kansaa ole seisseet rintamassa yhteisestä vihollista vastaan. Eikä Eversti nyt niin vanha ollut että noiden aikojen kunniaa kantaisi.
Eikä Everstillä ollut sotaisat maineteot mielessä, vaan kilisevä ja kirkas kulta. Hän halusi perustaa laulu- ja soitinyhtyeen josta koko maailma puhuisi. Eikä tyttöjen ylipuhuminen ollut mitenkään vaikeaa, taivaanrantaan maalatut näkymät olivat enemmän kuin houkuttelevia. Eversti keksi tytöille uudet nimet, Viktoriasta tuli Posh, Melindasta pelkkä Mel, Emmasta Baby ja Liljasta Ginger. Yhdessä heitä kutsuttaisiin Maustetytöiksi.
Vain Liljan vanhemmilla oli vaikeuksia antaa tyttärensä lähteä Everstin matkaan, Ruususet olivat jo yhden tyttären kadottaneet pahalle maailmalle eivätkä olisi halunneet päästää nuorimmaistaan silmistään. Mutta Eversti oli kaunopuheinen mies, ja luultavasti myös vähän kultaa vaihtoi omistajaa, ja niin Lilja hyvästeli perheensä.
Everstin suurin oivallus oli esityslavan järjestäminen, muusikot piilotettiin verhojen taakse, ja kaikki näkyvillä oleva rekvisiittaa oli miniatyyrikokoista. Näin luotiin illuusio siitä että neljän hobitin sijaan lavalla olikin neljä tyköistuvaan nahkaan puettua täysikokoista naista. Eversti värväsi tyttöjen taustalle hurjimmat kääpiörumpalit, sulosointuisimmat haltiahuilistit, nokkelimmat runoilijat, koukuttavimmat säveltäjät ja lauman köyhiä bardeja levittämään sanaa. Suunnitelma toimi täydellisesti, heti hyvin harjoitellun ensiesityksen jälkeen Maustetyttöjen Mausta Elämäsi –renkutus lähti leviämään ympäri mannerta pysäyttämättömän kulovalkean tavoin. Everstin uhkapeli oli onnistunut, ilman tuloja hobitin korttitalo olisi romahtanut ja velkojat tehneet mitä tehneet. Zonacolaisille ei kannata jäädä auki.
Vuodet vierivät, rahakirstut täyttyivät, tyttöjen maine kasvoi, torit täyttyivät kaikkialla missä ryhmä esiintyi, ja Eversti pyöritti naruja taustalla. Nurisevat muusikot vaihtuivat toisiin, oikeuksiensa perään huutelevat runoilijat vaiennettiin. Uusia halukkaita oli jonossa, missä muussa bändissä pääsisi soittamaan näin suurille yleisömassoille.
Sitten Eversti kohtasi pitkän albiinomiehen, tämä tarjosi käsityskyvyn ylittävää kultamäärää jos Maustetytöt tulisivat esiintymään albiinon isännän yksityisjuhliin. Kättä lyötiin päälle, aikatauluja muutettiin, ja muutamaa viikkoa myöhemmin tässä vaiheessa jo yli kolmekymmenpäiseksi kasvanut seurue saapui kultamaalilla koristelluilla pinkeillä vankkureillaan Garethin länsipuolella olevaan pieneen linnoitukseen. Linnan sisältä kuuluva ontto ääni pyysi kaikkia astumaan sisään, ja ryhmän päästyä valtavaan halliin, yksi kerrallaan seinillä olevat soihdut alkoivat sammua, sitten pariovet heidän takana pamahtivat kiinni. Pimeys. Sitten ei mitään.
---
Kirjoittanut Boggo