Tämä Legendaarinen, Ällistyttävä, Tosi Sankareiden Äksönkertomus (LÄTSÄ (tm)) sai alkunsa Esgarothista 11.7. Erûn vuonna 1640 Kolmatta Aikaa.

[Seuraava osa] [Edellinen osa]

LÄTSÄ:n (tm) Sankarit:


Durthang: Metsämiesnuorimies, joka löytyi tajuttomana. Ystävien kesken Dimmu. "Se sydän oli kauheen evil, mutta mä onnistuin hallitsemaan sitä". Osaa taikoa Firewalleja, ja sittemmin on myös erilaiset boltit lentäneet. Tuliset pallot ovat myöskin saaneet suuren suosion. "Tää on Jedimiekka." Alkaa jo kyllästyä muiden ruikutukseen.


Eioo: Urbaani metsäläinen, jolla on tehtävä. Tai useita. Ei hän itsekkään muista. "Onko sulla tehtävä?" - "Eioo!". "Miks toi susi nuolee mun naamaa?" -"Mitä rotua edustat?" -"Emmätiä mikä mä oon!"


Gandaluk: Bruenorin pikkuveli, joka tuli etsimään veljeään. Madolle pitäisi päästä kostamaan. Siellähän olisi loottiakin. Sotavasaran ja varsijousen kanssa osaa tehdä (t)uhoakin.


Aldamir: Dúnadantankki. Käyttelee kahden käden miekkaa yhdellä kädellä. Pukeutuu kokovartaloketjupanssariin. Vihaa örkkejä.


Galador: Metsän väreihin puketuva Noldo. Uteliainen Noldo sai palkkansa, toistaiseksi ei hengitä muttei myöskään haise mädäntyneeltä.


Trahald Onkaloinen: Torpparihobitti, joka myös osaa hieman tiedustella. Tehtävänä on oppia Johtajuutta Isoilta Ihmisiltä. Sai Suuren Sormuksen.


Algar: Pohjalaisdorwinadanlaissekoitus. Lempiharrastus on yhdeksänkielisen (!) luutun soitteleminen takkatuulen ääressä laulun kera. Laulu sujuukin huomattavasti paremmin kuin soittelu. Jo legendaarisiksi encore-biiseiksi ovat muodostuneet "Rhûnin järven jää" ja "Albatrossi". Aseitakin taisi olla mukana.


Aicanáro (NPC): Lähes kaksimetrinen mies. Syvän sininen ja puhtaan valkoinen ovat lempivärit. Käyttelee leveää miekkaa, pitkää jousta ja Saita. Melkein kuoli sukellusyrityksessään. Eioon lapsuuden ajan ystävä.


Daelhaelin Cirya (NPC): Nuori ja kaunis Dorwinadanlaismaagikkonainen. Erikoistunut tulimagiaan, ja käyttäytyy aivan kuten Dorwinionin hallitsijaperheen viidennen lapsen olettaisi käyttäytyvän. "Ällöttävää!" Palkkasi koko ryhmä itselleen henkivartijoiksi, jäi vangiksi, pelastettiin...


Pakomatka

Koska ryhmä ei enää muuta voinut tehdä kuin odotella aamun valkenemista että Aicanáro saisi taiottua ryhmän pois tornista, ruvettiin lepäilemään. Dimmulta oli nenä purtu riekaleiksi erään suden toimesta, Aldamir ei edelleenkään pystynyt tekemään mitään ja muutkin olivat hieman uupuneita. Ainoastaan hobittia tilanne ei huolettanut yhtään. Iltasella ryhmän tarkkasilmäisimmät havaitsivat tornin portin suunnasta katsottuna vastakkaisella kukkulalla noin viidentoista örkin ryhmän, joka pysähtyi noin 20 metrin päähän kukkulan huipulta. Kohta kaksi örkkiä lähti lähestymään kilvet ja aseet valmiina. Noin sadan metrin päähän tornista päästyään örkit saivat nuolitervehdyksen ryhmän toimesta, mutta kaikki nuolet menivät ohi. Örkit perääntyivät muiden luo.

Hobitti näki mieluisia unia lämpimistä aterioista, oluesta ja sormuksesta. Hänen ympärillään pyöri neitoja palvelemassa häntä, liehytellen viileää ilmaa ja hymyillen kauniisti. Elämä maistui ja tuntui hienolta. Sitten kuitenkin ilmestyi eräs pieni särö tähän muuten ihanaan uneen. Joku Trahaldin smialin ulkopuolelta huusi kovaan ääneen: "Varokaa, örkkejä!!" Koska Trahald oli jonkinmoinen sankari, hän päätti puolustaa neitoja.

Trahald havahtui unestaan ja katseli ympärilleen. Muutkin nukkumassa olleet näyttivät olivat pöpperöisiä ja hapuilivat aseitaan ja etsien vihollista keskuudestaan. He näkivät Eioon ja Gandalukin ja Aicanáron osoittelevan kohti läheistä kukkulaa, ja samassa peuralauma pakeni kukkulan rinnettä alas poispäin örkeistä. Kuulemma Aicanáro oli nähnyt örkkien lähtevän yht´äkkiä kiertämään hiipien ja jouset valmiina kukkulaa. Nopean neuvottelun jälkeen vartijat olivat päättäneet varoittaa örkkien kohdetta, jos se vaikka olisi sattunut olemaan ystävällismielinen. Samalla tietty myös kaikki muutkin lähialueella heräsivät. Trahald toivoi kovasti että pääsisi taas samaan uneen...

Yö sujui muutoin rauhallisesti. Ilmeisesti örkitkin olivat tajunneet suoran hyökkäyksen toivottomaksi. Aamun koittaessa Aicanáro alkoi valmistella ryhmää lentelemään. Hän arvioi että ilman yhtään ylimääräistä mutkaa he saattaisivat päästä joen toiselle puolelle (noin 210 metriä tornista). Aamutouhujen ohella Dimmu antoi Daelhaelinille loitsunlisääjäsauvan ja mahtipistekertojaesineen. Aicanáro huomautti tähän, että he olisivat päässeet tornista pois jo eilen, jos hän olisi tiennyt Dimmulla moisia esineitä olevan ja saanut käyttää niitä. Ja jos hän nyt saisi lainata niitä, niin he pääsisivät taatusti pois tornista. Niin kävikin. Lentoloitsut toimivat odotetusti, ja pisimmälle yrittänyt (taisi olla kääpiö) havaitsi että hän pystyi lentämään vielä jopa kaksi metriä rannasta tasangolle päin. Aika täpärällä siis oli.

Aldamiria mukana roikottaen ryhmä eteni hurjaa 3,5 virstaa / 12 tuntia -matkanopeutta. He huomasivat kuinka pieni sotasusilauma seuraili heitä joen toisella puolella nuolenkantamattomissa. Onnekkaasti kolmen päivän matkan aikana ryhmä ei kohdannut muuta kuin kaksi rastasta. Laivakin odotti sovitussa paikassa, ja kun he saapuivat myöhään illalla rantaan, Dimmu kommentoi Daelhaelinille jotain kerrassaan sopimatonta ja tyttö alkoi hohtaa leirinuotion tavoin punaista kehrää. Laivalla tämä huomattiin nopeasti ja pian koko ryhmä oli laivalla matkalla kohti Riavodia.

Luutunsoittaja

Riavodiin saavuttuaan ryhmä palkkasi laivan käyttöönsä aina Or-Sarniin asti. Kapteenin ehdotuksen mukaisesti matkaan lähdettäisiin vasta seuraavana aamuna. Merimiehet säntäsivät kukin minnekkin, ja osa ryhmästäkin meni kauppiaiden luo. Hobitti kävi jopa kolmen jousikauppiaan luona tilaamassa hobittikokoisia nuolia. Aldamir raahattiin parantajan luo, joka alkoi diagnosoimaan vammoja. Tässä menikin reilu tunti. Dimmu käväisi paikalla kanssa parannuttamassa nenänsä - parantaja antoi jonkun apulaisensa tehdä homman, hän oli kiireellinen Aldamirin kanssa. Muutaman tunnin Aldamiria operoituaan hänkään ei voinut enää tehdä välineistään huolimatta mitään. Oli hänestä kuitenkin apua ollut, sillä hän oli saanut parantumisen alkamaan.

Eräästä majatalosta löytyi luuttuasoittava mustiin pukeutunut mies. Hän rääkyi ties mitä lauluja, ja hänen edessään oli musta iso hattu kolikkoja varten. Hänen laulujaan hetken kuunneltuaan Dimmu meni juttelemaan miehen kanssa. Daelhaelin lähinnä nyrpisteli koko ukolle ja meni vuokraamaan itselleen kylvyn ja yksityishuoneen yöksi. Eioo vuokrasi viereisen huoneen itselleen että pystyisi paremmin vartioimaan tyttöä. Eioo kuitenkin palasi alakertaan kuultuaan veden loisketta naapurihuoneesta. Alakerrassa kääpiö & hobitti joivat minkä ehtivät, ja hobitti kyseli lyhimmän tarjoilijattaren hintaa. Flaksi ei kuitenkaan käynyt.

Eräs humalainen kävi heittämässä hattuun peräti hopearahan! Oli kai sitä kännipäissään luullut normaaliksi tinakolikoksi, mutta yhtäkaikki Algar (luutunsoittaja) oli tullut kerralla rikkaaksi! Jossain välissä Dimmu hieman pelleili Algarin kanssa heittäen tämän ympärille kehän jonka läpi ääni ei voisi kulkea. Kun soitto ja rääyntä lakkasivat odottamatta, kaikki kääntyivät katsomaan. Dimmukin tajusi tämän ja rupesi taputtamaan, ja muut seurasivat esimerkkiä. Algarkin näki että hänelle taputettiin muttei kuullut mitään. Ei hän moisesta pikkuseikasta piitannut vaan jatkoi esiintymistään.

Kun "illan keikka" oli ohi, oli Algar pestattu ryhmän palvelukseen tarinankirjoittajaksi. Eihän käynyt päinsä ollenkaan että Dimmun kaltaisen sankarin uroteot jäisivät unholaan. Eioo, joka ei ilmeisesti oikein ymmärrä rahan arvoa, maksoi Algarille suoraan kultarahan etupalkkioksi, jonka nähdessään Trahald peräti suuttui ja uhkasi seuraavalla kerralla "tiedustellessaan" hyppiä ylös alas ja mesota että "täällä ne ovat, tulkaa kaikki tänne" ja osoitella ryhmää. Hänkin kuitenkin rauhoittui saatuaan uuden tuopin eteensä.

Aamun koittaessa yhdellä jos toisellakin oli enemmän ja vähemmän paha olo. Prinsessakin ilmestyi laivalle, mitä hetken jopa ihmeteltiin. Häntähän ei oltu kaapattu! Yhtäkaikki pian lähdettiin seilaamaan kohti Lestiä. Seuraavan päivän illalla alkoi tuuli taas kohota. Daelhaelin -raukka tuli merisairaaksi, ja tietenkin muut laskivat leikkiä hänen selkänsä takana saaden hänet hohtamaan. Muutenkin tyttö tuntui hohtavan melko helposti. Joko ryhmän (kaksimieliset) tarinat eivät olleet kaksimielisiä, tai sitten tytöllä oli melkoinen mielikuvitus.

Myrsky kesti vain yhden yön, mutta aamulla havaittiin että isopurje oli revennyt. Sitä korjattiin pitkät tovit, mutta viimein päästiin jatkamaan matkaa. Scariin saavuttiin seuraavana aamuna eikä siellä pysähdytty. Seuraavana aamuna ryhmä sai kuulla, että yöllä tähystäjä oli nähnyt yhdeksän jättiläismäisen lepakon tai linnun hahmon liukuvan korkealla kuun poikki. Niillä oli näyttänyt olevan iso nokka ja häntä. Ryhmä oli nähnyt kuvaukseen sopivia olentoja ennenkin, peräti aivan äskettäin. Siivekkäitä petojahan ne. Jos ryhmä olisi tiennyt sormusaaveiden lukumäärän, niin he olisivat hämmästyneet yhteensattumasta, mutta koska olivat onnellisen tietämättömiä siitä, he vain kohauttivat hartioitaan. Hobittia harmitti etteivät pedot hyökänneet heidän kimppuunsa.

Lestiin saavuttiin ja aamulla jatkettiin matkaa. Algar kävi heittämässä keikkaa ja huomasi kuinka sähläili soittamisen kanssa. Laulu sen sijaan onnistui erinomaisesti, ja pian hän vain nojaili luuttuunsa ja lauloi "Albatrossia" yhä uudestaan ja uudestaan. Rahaakin hän sai jonkin verran ja ilmaisen humalan kaupan päälle. Dil-Gulin kohdalla ryhmä ei nähnyt enää kylää vaan palaneita raunioita. Yksikään rakennuksista ei ollut pystyssä, ja paaluaitakin oli palaneina päreinä siellä täällä. Arvailtiin kumman työtä tämä oli: Or-Sarnin vai rosvojen. No, vastaus saataisiin pian. Ei kulunut kauaakaan, kun Or-Sarn ilmestyi näkyviin.

Paluu Or-Sarniin

Torni seisoi korkeana ja valkean hohtoisena aivan kuten aiemminkin. Näytti aivan siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koska vaaraa ei näkynyt, jatkettiin matkaa portille johtavaa tietä pitkin. Daelhaelin käveli päättäväisesti kohti porttia ja kehotti muita seuraamaan. Tyttö käveli suoraan päin kiviporttia ja hävisi. Trahald meni heti perässä, ja kas, hänkin hävisi muun ryhmän näkyvistä. Koko muukin komppania seurasi käveli päin porttia, ja kaikki he hävisivät. That's it, uudet hahmot kehiin, ok?

No ei sentään. Ryhmä havaitsi olevansa vastaanottosalissa, siinä samaisessa missä olivat aiemminkin jutelleet mm. tornin rehtorin kanssa. Itse huone oli varsin iso - täsmälleen puoliympyrän kokoinen pinta-alaltaan. Huoneeseen johti vain yksi ovi, joka oli kerroksen jakavalla seinällä. Ryhmä näki hobitin makaavan maassa edessään, eikä hobitti oikein näyttänyt hengittävän. Lisäksi huoneessa oli muitakin. Ensimmäisenä ryhmää tervehti eräs hoikka harmaahaltia. Haltia oli pukeutunut punaiseen kaapuun, jonka kyynärvarsissa oli tulenlieskakoristeet. Näytti aivan siltä kuin tuli olisi lähtenyt kyynärvarresta pienenä liekkinä ja purskahtanut hihansuista ulos valtaisana aaltona. Haltialla oli pitkät, olkapäille ulottuvat hiukset sekä haaleansiniset silmät. Lisäksi haltialla oli otsapanta.

Menellor Haltian oikealla puolella seisoi lihaksikas Dorwinadanlainen mies. Ruskeat silmät ja ruskeat hiukset olivat sopusoinnussa hänen ruskeisiin vaatteisiin. Lisäksi miehellä oli yllään ketjupaita, vyöllä leveämiekka, olalla vastakaarijousi ja selässä hopeinen täyskilpi. Haltian vasemmalla puolella seisoi melkoisen kaunis, hoikka, mustahiuksinen ja harmaasilmäinen puolihaltianainen. Hänellä oli myös otsapanta (nahkainen, helmikoristeita), sekä mustasta materiaalista tehty sormus oikeassa nimettömässä. Naisen vasemmalla puolella seisoi samankaltaisiin vaatteisiin pukeutunut Dorwinadanlaismies kuin harmaahaltiankin vierellä oleva. Tämä tosin oli pukeutunut hieman raskaampaan ketjuasusteeseen (AT 15), ja vyöllä hänellä oli sapeli. Vasemmassa kädessä oli hopeinen kohdekilpi, ja selässä pitkäjousi.

Harmaahaltia toivotti ryhmän tervetulleeksi taas Or-Sarniin, taikuuden torniin. Dimmu muisti äkkiä oppi-isänsä opetukset käytöstavoista ja kumarsi kohteliaasti ja muutenkin puhui mallikelpoisesti. Harmaahaltia tiedusteli ryhmän toimia ja kyseli uudelta tulokkaalta (Algar) kaikenlaisia ylivaikeita kysymyksiä, kuten "Mikä on nimesi?", "Mistä olet kotoisin?", "Miten jouduit ryhmään?". Algar vastaili parhaansa mukaan, ja naispuolihaltian kuiskattua jotain harmaahaltian korvaan jälkimmäinenkin hymyili.

Harmaahaltia kyseli vielä hieman kaikenlaista ja sanoi, että heille kaikille oli oma huone varattuna. Hän kehoitti ryhmää siirtymään huoneen ainoan oven luo ja kävelemään siitä vain läpi. Varsinkin kääpiö vastusti tällaista typerää menettelyä, mutta käveli päin ovea. Kuten kaikki muutkin.

Jokainen löysi itsensä pienestä huoneesta, noin 3 x 2 neliömetriä alaltaan. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin sänky, pieni pöytä ja pieni kaappi. Lyhtyä tai soihtuja tai kynttilöitä ei ollut, mutta huoneen katosta lähti pehmeää valkoista valoa. Dimmu halusi välttämättä power perceptoida koko huoneen. Katto ja huoneen ovi olivat selkeästi olevaista, Dimmu päätteli hetken kuluttua. Vielä muutamaa hetkeä myöhemmin Dimmu oli jokseenkin täysin varma, että katto on lumottu säteilemään pehmeää valkoista valoa, ja ovi oli itse asiassa teleportti. Teleportti toimi siten, että ovesta läpiastuvan piti ajatella sitä paikkaa minne halusi siirtyä. Lisäksi ovesta läpiastuvalla piti olla "oikeudet" mennä siihen paikkaan mihin hän halusi siirtyä. Dimmu tajusi myös se, että teleportti ei heittelisi väkeä ympäri Keski-Maata, vaan ihan pelkästään tornin sisällä.

Noin tunnin päästä jokainen kuuli kutsun tai ehkä jopa käskyn, että heidän tulisi astua ulos huoneesta. Ja ovea ei tarvitsisi avata. Kaikki astuivat ulos huoneistaan, ja näkivätkin toisensa seisomassa käytävällä. Keskellä käytävää oli joku nuori Dorwinadanlaispoika, joka ystävällisesti kehotti ryhmää kävelemään käytävän päässä olevan oven läpi. Kääpiö jälleen kommentoi jotain ei-niin-ystävällistä taikureista ja haltioista ja kaikesta ylipäänsä, mutta astui muiden mukana ovesta läpi.

Pyyntö joka ei tule koskaan toistumaan...

Ryhmä löysi itsensä koko yhden kerroksen kattavasta isosta huoneesta, jossa oli suuri pöytä ja tuoleja ympärillä. Ilmeisesti oli ruoka-aika. Arphen ja Mithkarakin pääsivät mukaan ruokailuun. Harmaahaltia kehotti kaikkia istuutumaan ja aloitti ruokailun. Ruokailun lomassa haltia esitteli niin itsensä kuin muut tornin asukkaat, jotka istuivat pöydässä. Omaksi nimekseen hän sanoi Amandûl. Hänen vierellään oli Argash, henkivartija. Puolihaltianainen oli nimeltään Menellor, ja hänen henkivartijansa Jonnir. Eräs hieman vanhempi Dorwinadanlaisnainen, jolla oli smaragdinvihreät silmät, esiteltiin Kadheliksi.

Esittelykierros jatkui, en nyt muista ketkä kaikki esiteltiin. Tässä heistä ainakin osa: Forseng, pohjalaisbardi, Lithruin, Dúnadanparantaja ja Hugo, hobittipappi, kuuluivat myös pöytäseurueeseen. Kun esittelyt oli suoritettu, keskustelu siirtyi takaisin ryhmän toimiin. Ryhmäkin halusi tietää mikä mahtaa olla Trahaldin ja Galadorin tila. Amadûl vakuutti, että heistä pidetään huolta. Lithruin totesi vain, että mitä luultavimmin Galador tulee pian tolkkuihinsa. Tähän oli ryhmän tyytyminen. Edelleen ryhmää kiinnosti läheisen pikkukylän kohtalo. Amandûl vahvisti etenkin Dimmun epäilyt siitä, että tornin väkihän siellä oli ollut asialla. Arvoitukseksi jäi kylän oikeiden asukkien nykyinen olinpaikka. Luultavasti he ovat vielä eteläisillä kukkuloilla luolissa asumassa, elleivät peikot ja örkit ole heitä jo syöneet.

Ruokailun jälkeen Amandûl esitti kysymyksen, joka ei tule koskaan toistumaan. Hän vaati, että koska Algar oli sanojensa mukaan lähestulkoon alueen parhaita laulajia / soittajia, niin ehkä hän voisi esittää heille jotain. Algar hörppäsi olutta väärään kurkkuun, pärski ja mumisi hiljaisen, hyvin epävarman myöntymisensä. Niiden, jotka tiesivät Algarin taidottomuuden taidot, kauhistuivat ihan vähän vain. Amandûl kuitenkin piti pyynnöstään kiinni, ja eihän Algarin muu auttanut kuin aloittaa "spektaakkeli vailla vertaa". Kaikkihan arvaavat miten tässä lopulta kävi, mutta kohteliaana haltiana Amandûl taputti ja yritti jopa hymyillä Algarille. Muut yhtyivät taputuksiin ja joku taisi onnistua lausumaan jonkun kehun tapaisenkin. Algar itsekkin tajusi ettei tämä nyt oikein hyvin mennyt putkeen.

Amandûl esitti Algarin shown jälkeen josko Forseng voisi hänkin laulaa ja soittaa. Forseng hoiti homman mallikelpoisesti, joskin pientä takkuilua oli häneltäkin havaittavissa. Liekkö sitten syynä ollut Algarin esitys. Forsengin esityksen jälkeen Algar tiedusteli, josko Forseng voisi näyttää hänelle "otteen tai pari". Forseng suostui ja tilasi lisää juotavaa heille molemmille.

Samaan aikaan Amandûl otti esille kaikkia ryhmän jäseniä koskevan aiheen: palkkion! Ryhmä oli enemmän kuin innokas puhumaan asiasta, ja pian Amandûl yhdessä Argashin kanssa johdatti ryhmän kohti seinässä olevaa teleporttiovea kohti. Argashin johdolla koko remmi siirtyi loottihuoneeseen. Huoneessa oli loottia jos jonkinlaista. Pääosin se tosin koostui erilaisista potioneista ja riimuista, mutta vähän erikoisemmat esineet olivat asettettu pienille korokkeille ja jalustoille. Amandûl sanoi, että kukin ryhmän jäsen saisi valita itselleen yhden esineen, ei enempää. Dimmu attunoi kaikki esineet ja kertoi muille mitä mikäkin teki.

Kun loot oli valittu ja sitä oli tarpeeksi hämmästelty, Amandûl palasi jo ruokailessa puhumaansa aiheeseen: Daelhaelinin löytämään paperinpalaan ja siinä olevaan tekstiin. Kuten Amandûl oli aiemmin kertonut, kyseinen sivu oli luultavasti puuttuva osa lähes 600 vuotta sitten kadonneesta Golodhirin Kirjasta. (En nyt muista tietääkö ryhmä mitä kirja sisältää, ja jos he eivät sitä tiedä, en paljasta sitä kirjoittamalla sitä tänne :). Ryhmäkin muisti, että heidän lasisauvansahan oli ollut Galadorin hallussa. Pikaisesti he tiedustelivat, että kai se oli tallessa. Amandûl vakuutti että oli, ja todisteena kaivoi vihreän metrin mittaisen lasisauvan kaapunsa kätköistä.

Ryhmä hämmästyi suuresti, kun he näkivät Amandûlin kaivavan toisenkin täsmälleen samanlaisen sauvan selkänsä takaa. Haltia kertoi että sauva oli ollut tornin hallussa niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Kukaan ei tosin ole tiennyt sen tarkkaa käyttötarkoitusta, eikä sen voimistakaan ole täyttä selvyyttä. Kuitenkin oli selvää, että yhdessä sauvat muodostivat todella voimakasta taikuutta, niin voimakasta, ettei Amandûl ollut omien sanojensa mukaan tavannut sellaista aiemmin. Dimmu oli hieman epäilevä, mutta Amandûl ehdotti, että Dimmu ottaisi molemmat sauvat käsiinsä ja sitten toisi sauvat lähelle toisiaan.

Dimmu teki työtä käskettyä, ja PAM! Muut näkivät, kuinka Dimmu sinkoutui kirkkaan välähdyksen myötä useita metrejä taaksepäin jääden selälleen makaamaan maahan. Sauvat lensivät Dimmun käsistä irti pitkin huoneen lattiaa. Useita minuutteja myöhemmin Dimmu havahtui lattialta ja oli melkoisen pöllämystyneen näköinen. Amandûl vain virnisteli leveästi. Kuinkahan suuri voima mahtaisi olla käytössä silloin kun kolme sauvaa olisivat yhdessä? Ja jos sen vielä saisi suunnattua muutenkin kuin itseään vastaan?

Sovittiin, että Amandûl ottaisi haltuunsa molemmat sauvat ja ryhmän löytämän pienen pyramidin sivun. Amandûl ei enää voinut käskeä ryhmää tekemään mitään, mutta pyysi, että nämä pitäisivät silmänsä auki ja yrittäisivät ratkoa arvoitusta. Valitettavasti Amandûlilla ei ollut mitään johtolankoja eteenpäin. Tosin hän totesi, että kannattaisi käydä hieman idemmässä olevassa rannikkokauppakaupungissa, jos siellä kuulisi mielenkiintoisia huhuja. Lisäksi hän ilmoitti, että ryhmä saisi nukkua yönsä tornissa.

Yöllä ei tapahtunut mitään erityisen jännittävää, paitsi erään kohdalla...

Parcours de la mer de Rhûn

Tietenkin tuonne rannikkokaupunkiin, Mistrand nimeltään, piti heti välittömästi salamannopeasti päästä. No, laivahan oli jo tavallaan 'taksina', joten pikaiset jäähyväiset Tornin väelle jätettyään koko ryhmä raahautui taas laivaan. Jopa Gandaluk tuli kyytiin enempiä mukisematta. Tai sitten vain parta peitti kaikki äänet. Matka Mistrandiin oli lyhyt ja tylsä. Itse kaupunki oli hieman poikkeava muista tähän asti tavatuista kaupungeista ja kylistä: sen ympärillä ei kiertänyt minkäänlaista muuria tai aidoitusta.

Myöhemmin selvisi majatalon isännän puheista, että kylällä ei ollut erikoista hallintoa. He olivat kuulemma Doragar-nimisen kylän suojeluksessa. Maksuna suojelusta heidän piti lähettää joka vuosi kaksi nuorta naista kylään. Kukaan ei tosin tuntunut tietävän mitä tytöille tapahtui, mutta ainakaan yksikään ryöstelevä itäläisklaani ei ole hyökännyt Mistrandiin miesmuistiin. Niinpä tämä näennäisesti itäläiskaupunki oli erinomainen kauppapaikka. Eioo innostui heti ja halusi mennä torille ostamaan jonkin linnun. Dimmu, Gandaluk ja kaikki muutkin ehdottelivat heti jonkinnäköistä varpusta tahi talitinttiä, mutta Eioo halusi sitten ostaa kuitenkin kanahaukan.

Joojoo Koska Eioo ei osannut Logathigia, Aldamir sai luvan toimia tulkkina. Kauppiaskin teki parhaansa elekielellä. Kaupat syntyivätkin, ja kauppias kysyi rahat saatuaan, että joko haukalla on nimeä? Aldamir käänsi tämän Eioolle, joka totesi, että "joojoo". Tämän jälkeen Eioo kipaisi kohti majataloaan, ja siellä vetäytyi välittömästi huoneeseensa. Pian kaikki kuuloetäisyydellä olevat saivat kuulla Eioon innostuneet huudahdukset: "Jes! JES! JEEEESSS!!!".

Illalla sitten pidettiin suuret juhlat, johon lähes kaikki osallistuivat. Dimmu joi tapansa mukaan kutunmaitoa, toiset juhliin osallistujat joko viiniä (insider, missä viipyy mainospalkkio!?) tai olutta. Juomaa, ruokaa, tanssijoita, juomaa, väkeä, juomaa ja juomaa riitti runsain mitoin. Tanssijat nyt eivät kuitenkaan olleet kaupan eivätkä tulleet ilmaiseksi.

Gandaluk ei tajunnut kuinka oli päässyt laivaan, muttei sitä muistanut Algarkaan. Kuten ei myöskään Algar muistanut sitä, missä oli luuttunsa rikkonut niin pahoin. Sen hän vielä muisti, että kylpylässä oli ollut kiva kylpeä kauniin itäläisneidon seurassa. Illan juhlat sitten tosin taisivat olla liikaa.

Mistrandista laivan kokka suunnattiin kohti Elgaeria, joka sitten oli Dorwinadanlaisyhteisö, jonka ympärillä oli muurit. Ei sielläkään mitään kivaa tapahtunut, joten palattiin takaisin Mistrandiin. Matkoihin kului muutamia päiviä ja jonnekkin päin mentäessä nähtiin hassu minikokoinen vesilohikäärme joka ei kuitenkaan ollut lohikäärme vaikka näytti sellaiselta. Ja kaukaa katsottuna se näytti paljon suuremmalta kuin se hetken kuluttua uudestaan katsottuna oli. Ei se kuitenkaan laivan kimppuun hyökännyt, joten se siitä.

Jatkuu seuraavassa osassa. Aika paljon kaikkea muuta vielä tapahtui, ja jos joku minulle viitsii kertoa josko tästä uupuu jotain tärkeää, niin se olisi kivaa, että saadaan tätä tarinaa päivitetyksi.


Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen GM Mikko Kakkonen.