Tämä Legendaarinen, Ällistyttävä, Tosi Sankareiden Äksönkertomus (LÄTSÄ (tm)) sai alkunsa Esgarothista 11.7. Erûn vuonna 1640 Kolmatta Aikaa. Tämä osa alkaa pelipäivämäärästä 24.2.1642 Kolmatta Aikaa.


[Seuraava osa] [Edellinen osa]
[Ohita hahmokuvaukset]

LÄTSÄ:n (tm) Sankarit:


Durthang: Metsämiesnuorimies, joka löytyi tajuttomana. Nimeksi on vakiintunut Dimmu. "Se sydän oli kauheen evil, mutta mä onnistuin hallitsemaan sitä". Osaa taikoa Firewalleja, ja sittemmin on myös erilaiset boltit lentäneet. Tuliset pallot ovat myöskin saaneet suuren suosion. "Tää on Jedimiekka." Alkaa jo kyllästyä muiden ruikutukseen. Tuliset vasamat ovat vaihtuneet keltavihreäoransseihin. On melkoinen örkinsurma. Dimmun Riimuja haluavat kaikki, joskin niiden taikominen on nykyisin hankalampaa kuin ennen.


Urho Kaataja: Suomalaisparantaja, joka lähti henkilökohtaisista syistä hieman etelämpään. Hämmästyttävän nopeasti oppi perusparantamisen alkeet, ja nyt sujuukin jo hieman vaativammat operaatiot. Pitkäjousi on suosikkiase. Urheasti kaatui yhdestä iskusta maahan leikkien kuollutta lopputaiston ajaksi. Osaa kirurgoida murskaantuneita luita vaikka kenttäolosuhteissa - joten kuten. Viime aikoina ainoastaan laahannut ryhmän perässä sanomatta mitään. Rituaaliparantaminenkin onnistuu.


Dil-Vilya: Harmaahaltia Taur Rómenista. Tuli oppiin Or-Sarniin isänsä käskystä, ja sai heti vastuullisen tehtävän pitää huolta yhdestä Laen-sauvasta. Tikari on lempiase. "Ootsää muka mun opettaja?!" Taikoi omat taikavoimansa kauas pois pariksi viikoksi. Taistelee lentäen, ja lentelee taistellen. Kylmäpallo on kiva taika, sitä voi heittää huoletta vaikka omaan ryhmään!


Gilin Gaarm: Kääpiö rautavuorilta. Tuli Järvikaupunkiin etsimään seuralaisia matkalleen kohti ystävänsä kotia, joka sijaitsi jossain Varjovuorilla. Olipa hänellä jopa karttakin mukana, jonka avulla perillepääsy on varmasti helppoa ja vaivatonta. Lohikäärmeiden suosikkikohde. Ja kaikkein muidenkin. Lonkat ja selkäranka menevät herkästi rikki.


Dínen Faroth: Harmaahaltia Synkmetsästä. Henkilökohtaisista syistä etsiytyi Järvikaupunkiin, tavoitteenaan päästä Varjovuorille. Tykkää ampua jousella, ja tuntee haltioiden historiaa melko hyvin. Väitteli Scathan kanssa ja selvisi hengissä siitä. Haluaa tunkea haltiakorvansa joka paikkaan, painaa jokaista nappia ja vääntää jokaista vipua.


Brad Northrod: Sivistynyt (?) ylhäisöluokan edustaja. Järvikaupungin kauppakillan johtajan poika, jonka pitäisi päästä isänsä mielestä näkemään maailmaa, mutta turvallisesti kuitenkin. Selkeästi isän mielipidettä ei ole noteerattu. Arvailuloitsuun luotetaan sokeasti.


Paldamir: Metsäläis-pohjalainen Hyvyyden soturi. Varsin pätevä heiluttelemaan miekkaa ja pärjää taistelussa isompiakin otuksia vastaan. Osaa myös parantaa pieniä vammoja. Olisi kovasti halunnut jäädä taistelemaan lohikäärmeen kanssa, vai oliko se pelkästään miekan tahto... Ei onnistunut lyömään ketään selkään vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.


Trahald: Torpparihobitti, joka myös osaa hieman tiedustella. Tehtävänä on oppia Johtajuutta Isoilta Ihmisiltä. Sai Suuren Sormuksen, mutta menetti sen yhtä nopeasti. Löysi vihdoin ryhmän - tai oikeastaan sen yhden ainoan henkilön joka hänen tuntemastaan ryhmästä oli jäljellä.


Galadhen: Verrattaen nuori salohaltia, jonka suurin mielenkiinnon kohde on kasveissa. Hän onkin kasvitieteilijä. Mukana matkassa kulkee ikioma koira. Thranduil lähetti Galadhenin ryhmän mukaan, että saisi joskus joitain tietoja itselleenkin. Kukaan ei vielä tiedä, miksi Thranduil luottaa Galadheniin. Ehkä se selviää matkan varrella, ehkä ei.


Celequar (NPC): Nuori haltiataistelija, joka tuntee metsän tiet ja tavat. Tehokas jousiampuja. Haluaa selvittää sisarensa katoamisen perin pohjin.


Käännekohta

Matkaa jatkettiin vielä vähän aikaa tornien suuntaan ennen kuin yövyttiin. Kiistaa syntyi kannattaisiko yöpyä ihan polun vieressä, vai syvemmällä metsässä. Tässä vaiheessa joku huomasi, että koskemattomaan lumeen jääneet jäljet johdattavat kaikki kulkijat aika hyvin leiriin, oltiinpa polusta 10 tai 100 metrin päässä. Yön aikana leiriä tuli katsomaan joukko haltioita, joista yksi jäi ryhmään mukaan. Galadhen oli Thranduilin lähettämänä tullut auttamaan ryhmää tehtävässä kykyjensä mukaan.

Aamun valjettua jatkettiin torneille. Tornit olivat osa linnoitusta, johon ei näyttänyt olevan minkäänlaista kunnon porttia. Yksi kohtalaisen hyvin piilotettu sisäänkäynti löydettiin, mutta siinä ei ollut minkäänlaista avausmekanismia eikä ovikellon tapaista. Viimein Dimmu teki portaalin oveen ja takaa löytyi kaksi hämmentynyttä haltiaa, jotka tosin nopeasti siirtyivät puolustusasemiin. Vartioiden kanssa neuvoteltiin sisäänpääsystä ja he lupasivat viedä sanaa eteenpäin, mutta ryhmän pitäisi odottaa ulkopuolella linnakkeen komentajan päätöstä.

Parin tunnin kuluttua ovi avattiinkin ja vain ryhmän haltiat päästettiin tutustumismatkalle linnakkeen uumeniin. Takaisin tullessaan he toivat viestin, ettei eteenpäin kannattanut mennä. Galadhenillä oli kuitenkin jonkinlainen kyky lukea ajatuksia ja hänen mielestään linnakkeen päällikkö voisi olla etsimämme näkijä ja hän ilmoitti, että kaappauksen olisi suorittanut itäläiset. Näihin tietoihin ryhmän oli tyytyminen ja metsäseikkailu oli saanut käännekohtansa. Seuraavaksi suunnistettaisiin takaisin kylää kohti.

Matka oli pitkä ja vaarallinen (kiitos pelinjohtajan modifioidun kohtaamistaulukon, joka muuttui metsään tulon jälkeen -Tuukka Huom.). Ensin tuli yöllä hämähäkkejä, tällä kertaa enemmän kuin viimeksi. Toisaalta viimeksi ei ollut mukana esinettä, josta voi heittää utterlight-loitsun. Hämähäkkejä ei valo kovin paljoa kiehtonut, joten ne lähtivät pois.

Pitihän tietenkin käydä tutkimassa neljän polun risteyksestä viimeinenkin haara. Se johti paikkaan, jossa oli lumen peittämiä isoja kumpuja, ilmeisesti hautoja. Paluumatkan aikana näkyi vielä yksittäinen uruk-hai aamuvarhaisella. Sillä kertaa ei yritettykään etsiä hankaluuksia, vaan jatkettiin matkaa.

Yöllä, niin kuin kaikki vakavammat kohtaamiset, ryhmän kimppuun hyökkäsi lauma huorneja. Yksi suurempi (tasolla 25) ja 11 pienempää. Taistelun suurin ongelma syntyi, kun Paldamir taistellessaan kahta pienempää huornia vastaa onnistui sähläämään aseensa kanssa ja oli 3 kierrosta pois pelistä. Tosin huornit eivät siitä huolimatta saaneet ryhmään vakavia vammoja. Vakavin vamma syntyi, kun Brad näyttävän torjunnan päätteeksi löysi miekan omasta mahastaan. Edes tämän avulla huorni ei saanut Bradiin vahinkoa. (Huornien saavutukset jäivät laimeiksi ryhmän kovasta yrityksestä huolimatta. Taistelussa tuli yhteensä 9 sähläämistä, joista 3 oli vakavia. -GM. Huom.)

Isompi käännekohta

Huornitaistelun jälkeen ryhmän saamat pienet vammat parannettiin ja matkaa jatkettiin. Melko pian päästiinkin metsän reunaan, ja muutaman virstan jälkeen oltiin taas Buhr Widuun. Kylässä ryhmä kertoilti melko niukasti edesottamuksistaan, tosin kääpiön saadessa tarpeeksi olutta tarinankerronnan siivittäjäksi pohjalaiset saivat kuulla mitä hienompia asioita. Osaan he jopa uskoivat. Sen enempää miettimättä tai tavaroitaan täydentämättä ryhmä jatkoi aamulla taas matkaa. Varastosta muistettiin ottaa sinne talteen jätetyt tavarat mukaan. Matkasuunnitelmana olisi päästä Buhr Waeldlasin kauttaa Harhalinnaan, eikä matkaan pitäisi tuhrautua montaakaan päivää.

Toisen matkapäivän aamuna ryhmä havaitsi tien vieressä lumessa makaamassa kuolleen örkin. Tien yli meni viistosti saappaan- ja verijälkiä. Ryhmän jälkein lukua osaavat tajusivat pian, että örkkisaappaiden jälkiä ne oli, ja lukumäärä oli kuolleen örkin jälkeen viisi kappaletta. Ennen kuollutta örkkiä lukumäärä oli kuusi. Hämmentävän nerokkaan päättelyn jälkeen mietittiin hetki mitä tehtäisiin. Kun viiden örkin jäljet näyttivät olevan noin viitisen tuntia vanhoja, päätettiin lähteä seuraamaan niitä.

Örkit löytyivätkin hieman yli tunnin matkustamisen jälkeen. Ne olivat kaikki ilmeisesti haavoittuneita ja uuvuksissa, eikä ryhmällä ollut suurtakaan vaivaa nistiä niitä. Örkeillä ei ollut aseidensa ja haarniskoidensa lisäksi mitään muuta mielenkiintoista, paitsi lasiputkiloon taiteltu käärö. Käärö ei ollut kenenkään mielestä maaginen, ja niinpä se uskaltauduttiin lukemaan. Kukaan ei ymmärtänyt mitään muuta sanaa kuin nimen "Morandir", joka oli kirjoitettu haltiariimuilla. Kukaan ei edes tunnistanut muita kirjaimia. Brad sai loitsun avulla selville, että käärö oli avunpyyntö, jossa pyydettiin Morandiria apuun. Kelle, minne tai miksi, näitä ei selvinnyt. Mielenkiintoisesti kaikissa örkeissä oli pistomiekan jälkiä, sekä osalla oli palovammoja, osalla kylmävammoja ja osa oli syönyt sähköä. Ryhmää tämä askarrutti sen verran, että päätettiin lähteä katsomaan örkkien tulosuuntaa.

Koska pimeä laskeutui juuri ryhmän päästessä tielle, he päättivät tehdä leirin tien viereen ja jatkaa matkaa vasta aamulla. Yö oli rauhallinen, ja kaikki saivat riittävästi mieluisaa lepoa. Aamun koittaessa mystisesti haavoittuneet örkit kiehtoivat kaikkia yhä enemmän. Noin vartin matkan jälkeen nähtiin taas yksi jäljille kaatunut kuollut örkki. Vammat olivat samankaltaisia kuin aikaisemmillakin. Parikymmentä minuuttia myöhemmin nähtiin jälleen yksi örkki. Tätä jatkui yhteensä parin tunnin ajan, jolloin nähtiin keskellä tasankoa maassa oleva aukko. Halkaisija oli 2,3 metriä, ja aukon reunoilta lumi oli sulanut, aivan kuin tulen vaikutuksesta.

Aukosta lähti loivasti laskeva käytävä. Tietysti kaikki halusivat heti paikalla päästä tutkimaan mitä on käytävän toisessa päässä. Muutaman kammion ja usean sadan metrin jälkeen ryhmä pääsikin isoon kammioon, jossa lattialla makasi noin puolitoistatusinaa kuollutta örkkiä, sekä yksi kesäisiin vaatteisiin pukeutunut mustahiuksinen, pitkä mies. Ryhmä tunnisti miehen kuolleeksi noldohaltiaksi. Hän puristi yhä kädessään pitkää kynacia (joksi Celequar aseen heti tunnisti), sormessa hänellä oli kultainen sormus ja kaulassa ohut kaulanauha. Kynac oli maaginen (+10), sormus tuplasi Olevaisen käyttäjän mahtipisteet, ja kaulanauhassa oli Bladeturn III -loitsu kahdesti päivässä. Haltia oli kuollut lukuisiin haavoihin.

Örkit ja kammio sen sijaan olivat täynnä jälkiä tulesta, jäästä ja sähköstä. Olipa osaa örkeistä tökitty haltian aseellakin. Örkeillä ei ollut mitään kummallisempaa. Sen sijaan lootin jälkeen seuraavaksi mielenkiintoisin asia oli haltian takana oleva seinä. Seinä oli oudon utuinen, ja siinä oli heikkoja sumupyörteitä. Dínen käytti varpuaan, ja sai selville, että seinä olikin ulottuvuusportaali. Kenelläkään ei ollut mitään aavistusta, minne portaali johdattaisi, tai että miten sen saisi suljettua.

Portaalin heiteltiin köyteen sidotta kypärää ja örkinruhoa, ja Brad teki loitsun, jolla näki muutaman minuutin menneisyyteen esineestä katsoen. Tavoitteena olisi kurkistaa tällä tavalla, mitä toisella puolella oli - ja tietenkin varmentaa, että portaalista pääsisi takaisinkin. Loitsu kuitenkin paljasti ainoastaan täysin valotonta pimeyttä. Oudosti Brad ei edes nähnyt hetkeä, jolloin oli sitonut köyden kypärään. Jonkin aikaa ryhmän pelonsekaisia arvailuja ja neuvottelua kuunneltuaan Dimmu laittoi päänsä portaalin sisään. Hän näkikin toisella puolella kesäisen vuoristomaiseman. Portaali oli pienellä laakealla tasanteella vuoren seinämässä. Ylhäällä näkyi vuoren huippu, jonne ei olisi edes vaikea kiivetä. Alhaalla näkyi siellä täällä metsikköä.

Jossain välissä Paldamir kävi etsimässä örkkien jälkiä ulkoa lisää, sillä kenenkään jakeluun ei mennyt, miksi haltia olisi poksahtanut örkkien luolaan, tai mistä örkit ylipäänsä tiesivät odottaa haltiaa luolassa. Asumisen merkkejä luolasta kun ei löytynyt, ja koko luolasto oli luonnon muovaama, lukuunottamatta noin metrin kaivantoa maan alta päin pintaan, jossa aukko oli. Paldamir löysikin örkkien leirin jäänteet muutaman kymmenen metrin päästä. Leiri oli ollut pystyssä muutamia päiviä sitten. Sen sijaan aukolle meneviä jälkiä ei löytynyt, mutta poispäin menevät olivat vain päivän vanhoja.

Tätä ihmeteltiin jonkin aikaa, kunnes tultiin siihen tulokseen, että örkit olivat pakottaneet haltian perääntymään takaisin luolaan, josta oli tullut paikalle. Haltia taas ei halunnut jättää porttia auki örkeille, vaan oli taistellut niin pitkään kuin jaksoi. Taistelu oli ilmeisesti kestänyt muutaman päivän ajan. Kukaan ei tiennyt, mikseivät taistelusta eloonjääneet örkit olleet menneet portaalin läpi. Vaan pian uteliaisuus voitti, ja huolimatta Paldamirin vaisuista vastalauseista koko ryhmä astui portaalin läpi kuolleen haltian ruumis mukanaan.

Uusi taivas ja uudet maat

Sillä aikaa kun muut hautasivat haltian ruumista, toiset kävivät kiipeämässä kukkalan päälle. Sieltä avautuikin näköala joelle, ja noin virstan päässä kukkulasta näkyi iso kylä molemmin puolen jokea jaettuna. Kylän takana näkyi laaja ja jylhä vuoristo. Rohkeasti ryhmä lähti ensin joenvartta seurailevalle tielle, joka veikin kylään. Kylässä ryhmä sai asianmukaisia tuijotuksia ja uteluita, mutta kukaan ryhmässä ei ymmärtänyt kyläläisten käyttämää kieltä. Brad osasi kuitenkin tehdä sopivan loitsun, ja näin pystyttiin käymään alkeellista keskustelua Bradin toimiessa tulkkina.

Ryhmän kauhuksi he kuulivat olevansa Lordi Canarvonin hallitsemassa Coronanin kaivoskylässä, Peligrisin alueella, Emerin maanosan itärannikolla, Varjomaailmassa! Kokenut ryhmä ei tästä suuresti häkeltynyt, vaikka kukaan ei osannut paikallisia kieliä, ei tuntenut kulttuureja, kasveja, luontoa tai eläimiä ja hirviöitä. [Perussääntönä oli -100 kaikkiin lore-heittoihin - järkeä tietysti käyttäen. Vihreä lyhyt ruoho on vihreää lyhyttä ruohoa, mutta jos joku haluaa arvuutella, onko ulkomaailman vihreällä ruoholla jotain eroavaisuuksia kotimaailman vihreään ruohoon, sitten pitää heittää tuolla hurjalla miinuksella. Vastaavasti ulkomaailman koirannäköinen karvaturri saattaa olla yhtä kiltti kuin naapurin Musti, mutta toisaalta se voi olla myös ihan mitä tahansa muuta. -GM (hymyilevä) huom.]

Pian ryhmä kuitenkin oppi paikallista kieltä, sillä Ruusujen majatalon isännän yksi tarjoilija opetti sitä hyvää korvausta vastaan. Kyläläisten uteluihin ryhmän alkuperästä ryhmä oli niukkasanainen kotikaupungistaan - "se on todella kaukana. Minnes tuo tie muuten vie, mitä pitkin me tänne tultiin?", mutta Coronanilaiset eivät tätä panneet pahalla, ehkä katsoivat vaan hieman enemmän kulmien alta.

Ryhmälle selvisi, että vuorilla asui sellaisia olentoja, joista he eivät olleet koskaan kuulletkaan, eikä niiden ulkonäkökään selvinnyt ihan täysin vajavaisin kielitaidoin ymmärrettynä. Erään vuoren huipulla näkyi musta pitkä obeliski, mutta kukaan kylästä ei tiennyt mikä se on. Se on ollut siellä kauemmin kuin kukaan muistaa, eikä kukaan kylästä ole uskaltanut lähteä vuorille harhailemaan ja tutkimaan sitä tarkemmin.

Muutaman päivän levon jälkeen ryhmä sattui kulkemaan kylän raitilla, kun toisesta päästä tietä alkoi kuulua kovaäänistä mekastusta. Ihmiset kääntyivät katsomaan huutojen syytä, ja pian sen näkivät pelaajatkin. Tiellä hoippui kurjassa kunnossa oleva mies, joka huuteli mitä sanoja, joista ryhmäkin ymmärsi muutaman. Kaikki muut väistivät sivuun, ja niinpä mies saapui ryhmän luo (he kun olivat jääneet keskelle tietä seisoskelemaan). Hän katsoi kaikkia ryhmän jäseniä, virnuili ja nauroi hullun naurua, välillä tosin vakavoituen. Hän hoki ryhmälle jotain palavasta silmästä, joka vei Jeskin, pölyksi muuttuneesta kullasta, joesta joka oli verta, sekä ystävien kuolemasta...

Kylän paikalliset asukkaat eivät juurikaan alkuihmetyksen jälkeen noteeranneet miestä, eivät edes kun tämä tuupertui maahan. Urho tutki tämän heti, ja sai selville, että mies oli vakavasti sairas ja aliravittu ja nääntynyt. Niinpä ryhmä päätti auttaa miestä mäessä. He vuokrasivat tälle huoneen Ruusujen majatalosta, ja Urho aloitti parannusloitsujen tekemisen. Mies puheli Urholle vaikka mitä, kertoi aarteesta ja luki jotain paperia, mutta aina kun Urho tuli lähettyville, mies säikähti ja laittoi paperin visusti rääsyjensä kätköihin.

Tällä välin alakerrassa muu ryhmä oli selvittänyt miehen henkilöllisyyden. Hän oli Dartle Marsyas, huonossa seurassa aluetta kiertelevä matkailija. Viimeksi hänet nähtiin parisen kuukautta sitten rosvojoukon seurassa poistumassa kylästä. Sen sijaan että olisivat säälineet miestä, kyläläiset tuntuivat pikemminkin olevan onnellisia Dartlea kohdanneesta epäonnesta.

Myöhemmin samana iltana Dartle menehtyi Urhon väkevistä loitsuista huolimatta. Ennenkuin kukaan ehti edes ehdottaa hautaamista, ryhmäläisten silmissä kiilui "loot"! Pahaksi onneksi Dartlella ei ollut mitään muuta kuin paperinpalanen, jossa oli tekstiä, jota kukaan ei osannut lukea.

Avuliaita aatuja löytyi majatalosta, joten pian teksti oli selvitetty. Siinä oli hämärät ohjeet kuinka löytää aarre, joka uhrattiin joskus satoja vuosia sitten eräälle jumalalle. Minkäänlaista karttaa ei ollut mukana, ainoastaan kuvakieltä. Niinpä ryhmä hankki ensimmäisenä hienon kartan alueesta. Kartta olikin poikkeuksellisen hyvin piirretty: siinä oli lähes jokainen yksittäinen vuorikin kuvattu. Kun varusteet oli täydennetty, päästiin matkaan tekstin ohjeiden mukaan.

Matka sujui suurimmaksi osaksi ilman kohtaamisia. Yksi kyklooppi yritti yllättää ryhmän ja saikin yhdellä kivellä melkein osuman. Tämän jälkeen Dimmu siirtyi kykloopin luo ja se ennättikin kuolla juuri kun muut pääsivät taisteluetäisyydelle. Tämä tosin johtui enemmän erittäin hidaskulkuisesta maastosta kuin kykloopin taistelukyvystä. Sen jälkiä seurattiin lähellä olevaan luolaan, joka ainakin hajun perusteella oli sen kotikolo. Luolasto ei ollut iso, vain muutamia huoneita. Kiinnostavimmaksi osoittautui jätekaivon tapainen syvennys, joka täytti yhden huoneista. Suuri kuoppa haisi yököttävälle, mutta ahkeran tutkimisen jälkeen sieltä löytyikin kaikenlaista tavaraa. Varmasti moskan alle jäi vielä monia aarteita piiloon tuleville seikkailijaporukoille (tai tälle samalle tulomatkaa varten). [Tietystikään aarteet eivät säily maailmassa enää sen jälkeen, kun seikkailijaporukka on käynyt paikan tutkimassa. Tämän realistisen näkemys oli vallalla jo 1990-luvun alkupuolen tietokonepeleissä, ja on vieläkin joissain peleissä. Mikäli jonkin esineen pudottaa, se katoaa ikuisiksi ajoiksi. -GM huom.]

Viimein päästiin jatkamaan matkaa ja saavuttiin joen alkulähteille. Se oli n. kilometrin mittainen kapea järvi kukkuloiden keskellä. Täältä lähdettiin aarretta sitten etsimään. Ensin kierrettiin järvi ja tutkittiin sen ympärillä kasvavat pienet metsälaikut. Kun tämä ei tuottanut tulosta pääteltiin aarteen olevan piilotettu järven pohjaan ja aloitettiin aivoriihi järven tutkimiseksi. Ehdotuksia oli monenlaisia: Pari voisi lennellä järven päällä ja käydä välillä veden pinnalla kurkkaamassa, josko pohjassa olisi jotain omituista. Tai vaihtoehtoisesti lentää aivan veden pinnassa, pää vedessä niin voisi koko ajan katsella mitä pohjasta löytyy. Lupasipa Dimmu tehdä kivestä snorkkelinkin. Hetken visioita kuunneltuaan Celequar totesi: "Eiköhän olisi kuitenkin helpompaa tehdä lautta?" Muidenkin mielestä tämä kuulosti järkevältä, joten lautta tehtiin lautturihaltian ammattitaitoisella opastuksella.

Lauttailua järvellä

Näkyvyys järvessä ei ollut kuin 3 metriä, mutta se ei pohjan tutkimista hidastanut. Brad ja Dil-Vilya heittivät watervision-loitsun ja Celequar tuli soutelemaan lauttaa. Järvi syveni hitaasti ja oli syvimmillään parikymmentä metriä. Kolmen tunnin etsintöjen tuloksena oli järven kauimmaisen osan pohjasta löytynyt luolan suuaukko. Se oli kymmenisen metriä leveä ja kolmisen metriä korkea (ja tietysti parinkymmenen metrin syvyydessä). Suuaukko oli järven keskellä 150 metriä rannasta. Dil-Vilyan loitsulla saatiin selville, että heti suuaukon takana oli laajempi luola ja sen pohjalla makasi suuri kilpikonna. Dil-Vilyan arvion mukaan kilpikonna mahtuisi juuri ja juuri luolasta ulos. Järven aarre olisi varmasti kilpikonnan luolassa, enää tarvitsisi saada kilpikonna hengiltä.

Kilpikonnajahti alkoi tarkalla suunnittelulla. Ensin kilpikonna pitäisi herättää ja oletettavasti se liikkeelle lähdettyään erehtyy pitämään seikkailijaporukkaa välipalana. Oli jo melkein ilta, joten ensimmäisenä kokeiltiin houkutella otus paikalle valolla. Kaksi kokkoa valmistettiin lauttojen päälle, toinen vietiin luolan suuaukon kohdalle ja toinen parinkymmenen metrin päähän rannasta ryhmän kohdalle. Rannallekin tehtiin kunnon rovio valaisemaan. Lopulta Dil-Vilya lenteli sytyttelemään kokot. Seurasi jännittynyt parin tunnin odottelu ja kokkojen katselu. Kilpikonna ei ollut näihin toimiin herännyt tai sitten se oli ryhmää ovelampi, eikä uinut suoraan ansaan. Viimeisenä toivona kokeiltiin valon taikomista yhteen nuoleen ja sen ampumista suunnilleen luolan kohdalle. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen leiri pystytettiin kokon ympärille myöhään yöllä.

Aamulla päätettiin hankkia jonkinlainen syötti kilpikonnalle. Koska lähistöllä ei ollut näkynyt mitään skorpionia isompaa ja ryhmän metsästystaidotkaan eivät mitkään päätä huimaavat olleet päädyttiin hakemaan kykloopista muutama palanen syötiksi. Päivä oli puolessa kun kykloopista joitain palasia saatiin viimein irrotettua. Silloin joen alajuoksulta alkoi kuului laulua. Kukaan ei tunnistanut kieltä, mutta Brad sai loitsulla selville, että kyseessä oli marssilaulu. Vähän ajan kuluttua näkyviin tuli 4 kaapuihin pukeutunutta hahmoa. Niillä oli vaaleat kauniit kasvot, suuret silmät ja niiden jalat katosivat polven kohdalta.

Ryhmän kohdalla olennot lähtivät tulemaan ylämäkeen, eikä vaikea maasto hidastanut niiden kulkua yhtään. Myös niiden laulu muuttui hieman sotaisammaksi. Parinkymmenen metrin päästä Dimmu huusi olennoille paikallisella yleiskielellä tyyliin: "Ei haluta taistelu. Keitä te on?" Olennot pysähtyivät siihen paikkaan ja niiden laulu muuttui uteliaaksi. Olennot myös tuntuivat keskustelevan laulun avulla keskenään. Erilaisia yrityksiä yhteisymmärryksen saamiseksi oli, mutta tulokset pysyivät laihoina. Viimein ilmoitettiin, että ryhmä menee tappamaan Cuvera-järven pedon. Tämän kuultuaan olennot muuttivat laulunsa marssilauluksi ja lähtivät jatkamaan joen yläjuoksun suuntaan.

Pari lähti heti seuraamaan olentoja ja muut tulivat kilpikonnansyöttien kanssa perästä. Järvellä olennot jäivät järven reunalle lauleskelemaan ja seuraamaan tilannetta. Urho päätti jälleen kerran kokeilla laulajan kykyjään ja onnistuikin taas erinomaisesti. Olennot hiljenivät ja lähtivät Urhoa kohti piirittäen hänet ja seuraten häntä jatkuvasti. Läheltä katsottuna saatiin varmuus, ettei olennoilla todellakaan ollut jalkoja. Kävelipä Urho veteenkin, mutta olennot leijuivat veden pinnalla koskettamatta vettä. Urhon seisoessa vedessä näkyi jotain isoa tulevan järven keskeltä ryhmää kohti. Urholle tuli kiire pois vedestä ja ryhmä järjestäytyi nopeasti vastaanottamaan kilpikonnaa. Suuri kilpikonna ei ollut mitenkään hidas ja pian olikin taistelu käynnissä. Suurin osa nuolista kimposi kilpikonnan nahasta ja kilvestä pois tuskin vahingoittaen sitä, mutta ryhmä oli aivan liian suuri, että yhdestä kilpikonnasta olisi edes vastusta. Viaton luontokappale makasikin pian kuolleena rantaheinikolla.

LOOOT!!1!

Neljä omituisennäköistä olentoa eivät olleet kiinnittäneet huomiota taisteluun, vaan tuijottivat yhä Urhoa. Ryhmäkin jätti olennot omaan arvoonsa ja keskittyi kilpikonnan aarteen pintaan saamiseen. Kiven avulla päästiin lautalta luolalle ja narun avulla takaisin pintaan. Ensin meni Urho tutkimaan luolaa, jolloin olennot alkoivat kirkua, mutta pian aloittivat marssilaulunsa ja lähtivät leijailemaan järven yli joen alajuoksun suuntaan kadoten. Pian Urho palasi takaisin pinnalle, muttei ollut nähnyt vilaustakaan aarteesta. Dil-Vilya sukelsi seuraavaksi, mutta tulos oli yhtä laiha.

Seuraavaksi muisteltiin mitä aarteen paikasta oikeastaan tiedettiin. Tarinassa oli mainittu paikasta sen verran, että se oli keskellä järveä ja sen saisi selville kun toimisi ammoisten aikojen ylipapin toimia matkimalla: sauva oli kohdistettu lännessä olevan Kotkan tähden kanssa, ja kun Hopeinen Silmä pohjoisessa olisi juuri ja juuri Erethornin vuoren huipun päällä, oltaisiin uhripaikalla. Ongelmana vain oli, ettei kukaan tiennyt paikallisia tähtien nimiä, järvelle näkyi 5 huippua, joista yhden nimi tiedettiin eli neljä jäi jäljelle ja kenelläkään ei ollut hajuakaan missä suunnassa pohjoinen oli. Aarre jäisi järven pohjaan, jos ryhmä ei jollain ihmeellisellä tuurilla osaisi etsiä juuri oikeasta paikasta. Järvi oli kuitenkin aivan liian iso koko pohjan haravointiin. Päätettiin kuitenkin yrittää ja paikaksi valittiin kohta, joka oli kauimpana kaikista rannoista. Jälleen Urho yritti ensin ja palasi yhtä laihoin tuloksin kuin viime kerralla. Dil-Vilyakin sukelsi pohjaan ja hetken päästä tuli ylös hopeapikarin kanssa, joten oikea paikka oli vihdoinkin löytynyt. (Niin, minkäs sille voi. Jos pelaajat laittavat rastin siihen kohtaan, mistä etsivät aarretta, ja kohta täsmää täsmälleen seikkailun kohdan kanssa, ja vielä onnistuvat -50 havaintoheitossa, niin löytyyhän se. -GM huom.) Aarre koostui erilaisista arvokkaita koriste-esineistä, joita oli viitisenkymmentä kappaletta.

Tuhannen kultarahan arvoinen aarre ei ryhmää kovin paljoa hetkauttanut, vaan välittömästi alettiin miettiä, että mitäs sitten tehtäisiin. Päivänvaloa oli vielä jäljellä useita tunteja, joten kaikkialle näkyvä musta obeliski päätettiin käydä tutkimassa. Matkaahan vuorelle oli useita virstoja ja vuorikin oli kolmisen kilometriä korkea, mutta Dimmun taikomalla teleportilla pieni iskuryhmä siirtyi kätevästi obeliskin viereen. Obeliski oli halkileikkaukseltaan kolmio, jonka sivut kapenivat ylöspäin kohdaten useiden satojen metrien korkeudessa. Vuoren huipun tasalla yhden sivun pituus oli viitisentoista metriä. Dimmu tarkisti, että obeliski oli todellakin maaginen ja meni shokkiin n. puoleksi minuutiksi. Sama tapahtui kun obeliskia yritettiin attunoida. Dil-Vilyan attunoidessa obeliskia hänen kätensä meni seinämästä läpi. Uteliaisuus tietenkin heräsi ja Dil-Vilya kurkisti mitä obeliskin sisällä oikein olikaan.

Miellyttävän lämpöisessä huoneessa, johon Dil-Vilya kurkisti oli siistissä järjestyksessä pöytiä, tuoleja ja kirjahyllyjä. Yhden pöydän ääressä istui haltia, joka huomasikin pian Dil-Vilyan. Haltia ilmoitti nimekseen Morgus ja vaikutti erittäin ystävälliseltä ja puheliaalta. Tosin hän tuntui tietävän omasta olinpaikastaan yhtä vähän kuin ryhmäkin. (Josta taas päästiin perinteisiin kysymyksiin: Missä maailmassa luulet tällä hetkellä olevasi? Me ollaan vähän eksytty, tiedätkö yhtään missä päin Varjomaailmaa me ollaan? Mistäs suunnasta voisi löytyä isoja kaupunkeja?) Pienen jutustelun jälkeen saatiinkin selville, että mystinen viesti, jonka seurauksena ryhmä oli alun perin joutunut varjomaailmaan, oli Morguksen lähettämä. Hänellä oli pieni ongelma. Viesti oli lähetetty viimekertaisen kävijän mukana parituhatta vuotta sitten ja haltia oli ollut obeliskissa omien laskujen mukaan jo 6000 vuotta. Kuultuaan mistä ryhmä oli kotoisin Morgus lupasi toimittaa ryhmän takaisin Keski-Maahan jos vain pääsisi ulos. Lisäksi palkkioksi ryhmä saisi tavaraa obeliskista. Morgus ei kuitenkaan ollut mitenkään kärsimätön vaan jaksoi selitellä pitkään tapahtumia, joiden seurauksena oli vankilaansa joutunut.

Morgus oli ollut onnellisesti naimisissa Arianin kanssa, kunnes oli kohdannut yhtä upean naikkosen Tirrenan. Pitkään hän piti suhteensa toiseen naiseen salassa molemmilta, koska ei osannut päättää kumman kanssa hän todella haluaa elää. (Eikä vieläkään oikein tiennyt kumpi olisi parempi vaimoksi). Viimein Tirrena oli saanut selville asioiden todellisen laidan, eikä todellakaan ollut mielissään havainnostaan. Hän olikin vanginnut Morguksen obeliskiin ja täällä hän vieläkin oli. Olot vankilassa olivat kuitenkin mukavat, ruokaa ja juomaa riitti ja oli aikaa ajatella. Viestin Morandirille hän oli lähettänyt siinä toivossa, että Morandir osaisi jotenkin auttaa tässä ongelmassa, olihan Morandir hänen oppipoikansa. Pois pääsemiseksi Morgus oli yrittänyt jo kaikkea: vankilan seinämiä ei voinut tuhota, eikä niiden läpi vain päässyt millään.

Ryhmä perustikin aivoriihen pohtimaan erilaisia ratkaisuja ongelman selvittämiseksi. Monenlaisia konsteja kokeiltiinkin tuloksetta, kunnes Paldamir hoksasi, että ongelman ratkaisuhan voisi olla Morgus ympärille kehittyneessä kolmiodraamassa. Jos hän pystyisi päättämään haluaako todella pitää Arienin vaimonaan vai ottaa Tirrenan vaimokseen niin hän voisi päästä vankilastaan. Tirrena olisi voinut tehdä obeliskin vain mietintäkammioksi Morgukselle, jotta hän pystyisi rauhassa ilman häiriötekijöitä miettimään kumman luokse todella haluaisi jäädä. Morgukselle ehdotettiin, että voisi olla aika päättää kumman naikkosen kanssa lopulta haluaisi elää, niin ehkä hän siten pääsisi ulos. Morgus ei ollut tähän tyytyväinen, mutta lupasi yrittää. Hetken kuluttua hän kokeilikin kädellään seinää ja suureksi yllätykseksi käsi meni seinästä läpi. Iloisena haltia juoksi ulos tornista. Oli jo ilta, joten koko porukka päätti viettää yötä lopun ryhmän seurassa järven rannalla. Morgus sanoi, että ryhmä saa pitää kaiken mitä obeliskista löytyy ja selitti vielä mitä tavarat oikein tekevät. Ja sieltähän löytyi kaikenlaista.

Aamulla Morgus siirsi koko porukan hevosineen kaikkineen obeliskin luokse, sillä siellä hän voisi käyttää obeliskissa olevaa magiaa ryhmän siirtämiseksi takaisin Keski-Maahan. Haltia ei ollut kuitenkaan käynyt Keskimaassa oikeastaan muualla kuin Cuivienin rannoilla ennen obeliskiin joutumistaan ja ei tiennyt mitään ryhmän mainitsemista paikoista. Ryhmälläkään puolestaan ei ollut aavistustakaan missä kyseinen järvi oli tai oliko sitä enää jäljellä, koska aikaahan oli kulunut tuhansia vuosia. Toista tilaisuutta päästä takaisin Keski-Maahan ei varmaan kovin nopeasti tulisi, joten pian aamuauringon valaisema vuoristomaisema muuttui ryhmän silmissä yölliseksi tasangoksi.

Jatkuu seuraavassa osassa!!!


Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Tuukka Kotiranta ("Käännekohta", "Lauttailua Järvellä" ja "LOOOT!!1!") ja GM Mikko Kakkonen ("Isompi Käännekohta"). Yhdessä tehtiin "Uusi taivas ja uudet maat".