Podek – Turvakaartin päällikkö
”Kaksi linnoitusta olen jo menettänyt, kolmatta kertaa en sitä häpeää tule kokemaan. Vaikka myönnettäköön että se ensimmäinen oli lähinnä vartiopiste Kielletyillä vuorilla, ja minusta tuli johtaja vasta kun puolet osastostamme oli jo kuollut. Mutta minä pidin niiden harvan urhokkaan kanssa muurit pystyssä niin kauan että evakuointiporukka pääsi paikalle, ja omin jaloin nilkutin portin ulkopuolella odottaviin paareihin. Joku kävi sytyttämässä tuleen ne vähän pystyssä olevat rakennelmat ennen kuin vetäydyimme. Ja niitä peruja nilkutan edelleen. Olemme me Algorin kanssa melkoinen pari, johda siinä miehet rynnäkköön kun toinen kipittää metallikintuilla ja toinen raahaa toista jalkaansa.
Garethin menettäminen nyt oli oma lukunsa, tuho oli ennalta nähtävissä, vain aika ja tapa odotuttivat itseään. Ja noin helppoa se kaaoksen luominen sitten oli, paljon ennalta levitettyä väärää tietoa ja hulluja huhuja, sitten yksi oikeassa kohdassa aikaan saatu provokaatio ja siviilit ovat liekeissä. Sotilaskaupungissa voi olla vain tietty määrä siviilejä yhtä kaartilaista kohti, muuten se ei ole sotilaskaupunki ja tuho vain antaa odottaa itseään. Mutta suuremmat mielethän ne päättävät kuinka paljon miehiä minnekin laitetaan.
Vaan eipä nämä nykyiset tytöt ja pojat vielä miehiä ole, heitä nyt voi kouluttaa vain tiettyyn rajaan saakka, sitten taistelijan tulee päästä haistamaan taistelukentän tuoksut. Siinä monelta harjoitushallin opit unohtuvat kun kilpimuurissa viereinen kaveri huutaa suolet sylissä kuolemaa. Kai sitä voisi Boggoa pyytää ottamaan vähän poikia mukaan retkilleen, ottamaan oppia, sen verran rähjäisinä aina tulevat takaisin että on sitä muutakin tehty kuin istuttu leirinuotiolla. Toisaalta jutut sellaisia että Kiellettyjen vuorten kauhut olivatkin vai lapsosten kummitusjuttuja tämän Saaren kauhuihin verrattuna. Mutta juttujahan nyt aina riittää. Onneksi Boggo on ottanut papereiden pyörittämisen omaksi hommakseen ja jättänyt nämä sotilasasiat niille joille ne kuuluvat, sitä enää olisikaan jaksanut jatkuvaa valittavien siviilien virtaa ovellaan.
Ja tämä kaupunkihan alkaa hiljalleen näyttämään ihan oikealta sotilaskaupungilta, etenkin nyt kun Voivalvatti sai takahuoneissaan palvelut rullaamaan. Kuolemanpelko tarvitsee purkautumispaikkansa. Miksi muuten lohtuleirit jokaista kunnon armeijaa seuraisivat. Ja onhan tunnettu tosiasia, ettei sotilaselämä ole perheellistä miestä varten, rintamalle ei huolta kotiasioista kaivata, siellä ei sovi minkään herpaannuttaa tarkkaavaisuutta. Saati sitten että yhdellekään naiselle soisi kohtaloksi olla sotilaan morsio, ainainen huoli sydämessään.
Vaan voisiko viimeisin huhu olla totta, olisiko Boggo onnistunut loukkaamaan haltioita niin syvästi, että he oikeasti hyökkäisivät. Olisihan se jotain, mieti nyt, kilpi kilpeä vasten pääsee tuntemaan kuinka miekka uppoaa haltian lihaan...”