Uudisraivaajat 35

[Edellinen osa] [Seuraava osa]


Bogon ritarikunta

Ryhmä päätti että ensimmäisen haasteen kohtaisivat Drul ja Boggo. Mutta sitä ennen Bogolla oli pakottava tarve järjestää pieni seremonia, hän halusi palkita ritarin arvonimellä ne jotka olivat häntä seuranneet haaksirikosta saakka. Boggo kaivoi massistaan hopeisia rintakoruja, joissa oli valtakunnan kolikoista tuttu profiilikuva, tekstiksi vain oli vaihtunut ’Bogon Ritari’ ja kääntöpuolella oli kaiverrettu kunkin ritarin nimi. Koru antoi voimaa vastustaa maailman pahuutta. Sigurdista tuli Sir Sigurd – Valtakunnan Virallinen Viisas, Malanturista Sir Malantur – Luonnon Laki ja Wainamrunista Sir Wainamrun – Kuoleman Kieltäjä. Bogon massissa oli vielä yksi samanlainen koru, jonka hän, jotain epämääräistä mumisten, kiinnitti kaapunsa sisäpuolelle, sen kääntöpuolella luki Sir Pain – Kuninkaan Henkivartija.

Kun Boggo ja Drul astuivat huoneeseen, he kuulivat äänen joka kertoi mitä heidän pitäisi tehdä. Heidän pitäisi edetä edessä olevan kivipaasista, köysistä ja muusta sellaisesta koostuvan sokkelon ja temppuradan lävitse, siellä liikkuvien vartijoiden huomaamatta, ja sitten vetää huoneen toisessa päässä olevista kahvoista yhtäaikaa. Boggo lähti suorittamaan omaa osuuttaan luottaen kykyynsä kiipeillä ja hiipiä ja pomppia, yhtä pientä uhkatilannetta lukuun ottamatta hän pääsikin omalle vivulleen. Drul suoritti reitin omalle paikalleen huomattavasti helpommin, muutamaa hyppyloitsua käyttäen. Kun he molemmat vetivät vivuista, vartijat jähmettyivät paikoilleen, ja huoneen takaosassa oleva ovi avautui. Siellä oli tyhjä huone, ja jälleen kertojanääni pyysi heitä odottamaan siellä kunnes muut ryhmästä olisivat selviytyneet osuuksistaan.

Muut ryhmästä kuulivat Ancalagonin äänen kertovan heille ensimmäisen parin onnistuneen tehtävässä, seuraava haaste vaatisi pimeännäköä. Valonlähteet ovat kiellettyjä. Pohdinnan jälkeen tämä meni Vaesille ja Sir Malanturille. Huone oli täynnä ansoja, ja seinässä olevia vipuja oli useita, joista piti osata valita oikea. Ja huone oli täysin pimeä. Mutta koska Vaes näki pimeässä luonnostaan, ja Sir Malantur loitsun avulla, heillä ei ollut mitään ongelmaa selvittää tehtävää ja päästä Bogon ja Drulin seuraan odottamaan muita.

Ancalagonin kuulutuksen mukaan seuraava huone vaatisi taikuuden tunnistamista ja vastaloitsuja. Taistelu on kiellettyä. Jonkinlaisen päättelyketjun kautta tähän tehtävään valikoituivat Rordon ja Zir’Bah. Heitä vastassa oli kaksi ihmistä, joista toinen alkoi keskittymään loitsuun, johon pitäisi löytää vastaloitsu, ja toinen loihti näkyville esineen jonka taikuuden ala pitäisi tunnistaa. Rordon näki kyllä värejä, mutta hänen näkemyksensä eivät vastanneet ihan täysin perinteisen magian koulukunnan opetuksia. Zir’Bah kuitenkin onnistui hoitamaan lopulta heidän molempien hommat ilman että yksikään vastustajan aloittama loitsu olisi rävähtänyt silmille. He pääsivät läpi.

Neljäs huone vaatii yrttien ja kasvien tunnistusta. Keskittyminen on kiellettyä. Tähän tehtävään valikoitui ritarikaksikko Wainamrun ja Sigurd. Huoneessa oli lasiseinä jonka takana oli tunnistamista odottavia yrttejä ja kasveja. Lisäkiusana lauma ilkeitä hyönteisiä, joiden pistot alkoivat nopeasti verottaa kaksikon kykyä toimia. He kuitenkin lopulta pääsivät lävitse, kun Sir Wainamrun alkoi ottamaan itseensä Sir Sigurdin hyönteistenpistosta saamat vahingot, jolloin tämä pystyi ilman haittatekijöitä tunnistamaan yrtit ja kasvit.

Koska muita ei ollut jäljellä, seuraavaan huoneeseen astuivat Ambon ja Elric, Ancalagonin äänen mukaan tämä huone vaatii taistelu- ja parannustaitoja. Yrttien käyttö on kiellettyä. Huoneessa oli kolme loukkaantunutta ihmistä ja kaksi taistelijaa, jotka olivat ryntäämässä viimeistelemään uhrinsa. Ambon ja Elric onnistuivat tiputtamaan taistelijat, mutta heidän kykynsä riittivät pitämään vain vähiten loukkaantuneen uhrin elossa. Tuomaripaneelin mielestä tämä oli nähtävästi kuitenkin riittävä suoritus, koska takaseinällä oleva ovi avautui ja he pääsivät muiden luokse.

Ei, ei se todellakaan tähän päättynyt

Ryhmä tapasi toisensa odotushuoneessa; huoneesta pystyi katselemaan haasteiden kimpussa askartelevien edesottamuksia. Huoneessa ei ollut muuta sisustusta, kuin huoneen keskellä olevan jalustan päällä ollut noin jalan korkuinen erittäin taidokkaasti tehty sininen lohikäärmepatsas. Odotushuoneessa Ancalagonin hologrammi ilmestyi jälleen ryhmälle, ja piti pitkän monologin siitä kuinka viihdyttävää meininki tähän saakka oli ollut, ja kuinka jännittäviä haasteita olisikaan edessä, sillä tämä ei todellakaan päättynyt tähän. Hän vielä muistutti, että seinät, katto ja lattia on kauttaaltaan suojattua "kaikenlaista murtautumista tai siirtymistä vastaan", eikä kuulemma kannattanut edes yrittää. Sai toki jos halusi, mutta kukaan ei halunnut. Sen jälkeen jälleen uusi avautui.

Oven takaa lähti noin 20m pitkä polveileva käytävä, joka päättyi metallioveen, jonka edessä oli luukku, ja kolme tappia. Ilmassa oli omalaatuinen otsonin tuoksu, aika vahvasti samanlainen kuin Lohikäärmeveljeskunnan luolastossa, juuri ennen kuin salama-ansa laukesi. Kun luukkua sormeili, sieltä tipahti kolme kiekkoa, joissa oli reikä keskellä ja kirjaimia reunustoilla. Pikaisen päättelyn perusteella kiekot asetettiin tappeihin siinä asennossa että kirjaimet muodostivat sanan AV-AU-DU. Lukko kilahti auki.

Seuraavassa suuressa huoneessa oli pyöreä pöytä ja kattaus 12-hengelle, nähtävästi pitkän kaavan mukaan etenevää illallista varten. Seinillä olevat kaksitoista soihtua syttyivät itsestään, kun ryhmä astui sisään huoneeseen, ja samalla jostain alkoi kuulua hiljaista piano- ja viulusoittoa. Pöydän keskusta oli avoin, ja siinä oli jalusa, jonka päällä oli vihreästä lasista tehty taidokas lohikäärmepatsas. Jokaisen paikan kohdalla oli lappu, jossa oli menun lisäksi arvoitus ”Poika on hereillä auringon nousussa ja Äiti vahtii paikallaan öisin. Järjestäytykää nimenne mukaisesti paikoillenne ja nauttikaa ateriasta.”

Ensimmäinen järjestäytymisyritys ei mennyt kohdilleen, tyhjille paikoille ilmestyi kovasti Ancalagonia ja Nostariethia muistuttavat hahmot, mutta Nostariethia alkaa mesoamaan ettei se ole hänen paikkansa, ja tuolit ryhmäläisten alla iskevät heihin kylmää. Muutama käsi turtui siinä rytäkässä toimintakyvyttömäksi. Sama toistui vielä uudestaan ennen kuin omat paikat löytyivät, ilmestyneet hahmot toivottivat hyvää ruokahalua ja katosivat. Ruoka oli erinomaista, jopa Rordonin asteikon mukaan. Koko kattauksen syötyään ryhmäläisistä tuntui, ettei nälkä varmaan yllättäisi muutamaan viikkoon, samalla pienet pakkasenpuremat olivat parantuneet. Sir Wainamrun hoiti loput.

Hahmojen kadotessa huoneesta oli avautunut ovi uuteen käytävään, joka loppui alaspäin johtaviin kierreportaisiin. Portaat menivät alas noin 100 metriä, ja loppuivat oveen. Koko ryhmän päästyä oven läpi käytävän puolelle, ovi heidän takanaan napsahti kiinni ja käytävä jalkojen alla alkoi sortumaan. Ryhmä laittoi juoksuksi, samalla kun sortuneen lattian alta alkoi nousemaan lentäviä vihulaisia, pikkupiruilta näyttivät. Ryhmä ehti ennen sortumaa toiselle ovelle, joka alkoi kyselemään heiltä arvoituksia. Kolmannen oikean vastauksen jälkeen ovi avautui, ennen kuin etenevä sortuma tai viholliset ehtivät ryhmän kohdalle.

Oven takana seurasi pieni käytävä, toinen ovi ja huone. Huoneessa oli kuusi patsasta, jotka vartoivat suojelevasti kuutta arkkua. Huoneen keskellä oli jalusta, jossa oli punaisesta materiaalista tehty hieno lohikäärmepatsas. Arkut olivat avoinna, puolessa oli kulta-, ja puolessa hopearahoja. Kukin tulkitsi ensimmäisestä huoneesta löytynyttä runoa tavallaan, ja kulki patsaiden välistä poimien kolikoita. Kaikki pääsivät läpi ja käytävän päässä oleva ovi avautui.

Seurasi pitkä pätkä käytäviä ja portaikkoja, joka päätyi huoneeseen jonka keskellä oleva lohikäärmepatsas oli väriltään musta. Patsaan jalustaan oli kaiverrettu teksti, joka kuului seuraavasti: ”varo, matkaaja, sillä ainakin yksi varoituksista pyrkii harhauttamaan teidät, ja vain yhdestä ovesta voitte paeta henkenne säilyttäen”. Huoneessa oli neljä koristeellista ovea, ja jokaisen päällä tekstiä. Pohjoinen ovi oli tammea, ja sitä reunusti viisi lohikäärmettä jahtaamassa toisiaan. Itäinen ovi oli kuin jatkuvasti palavaa ja elävää liekkiä esittävä maalaus. Eteläinen ovi oli sysimusta, niin ettei sitä edes näe kunnolla. Läntinen ovi oli tehty kivestä, ja siihen oli kaiverrettu kolme hopeista lyömämiekkaa. Sir Sigurd lähti lähestymään asiaa tieteellisestä näkökulmasta, ja aikansa piirreltyään nuolia ja ehtomerkkejä vihkoonsa, hän päätyi siihen että pohjoiseen heidän olisi mentävä. Se ovi avautuikin, eikä mitään pahaa tapahtunut. Vielä.

Noin kilometrin mittaisen käytävän jälkeen tuli vastaan kivinen ovi, jonka edessä oli kolme avainta, ja oveen kaiverrettu Ancalagonin loppumattomien arvoitusten kirjasta vielä ainakin yksi pähkinä väsyneiden seikkailijoiden murrettavaksi. Sir Sigurd oli kuitenkin liekeissä eikä mikään ongelma ollut hänelle mahdoton.

Seuraava huone oli pohjaltaan tasakylkisen kolmion mallinen, seinät, lattia ja katto olivat kaikki eriväriset siten, että lattia oli musta, katto valkoinen, eteläseinä punainen, koillisseinä sininen ja luoteisseinä vihreä. Niissä kaikissa oli paikat (katosta roikkui kiinnityskoukut) pitkin matkaa huoneissa olleita lohikäärmepatsaita varten, kai ne sitten olisi pitänyt ottaa mukaan. Ovi oli sulkeutunut, eikä siinä tällä puolen ollut avausmekanismia.

Vuorotellen pinnat alkoivat väräjämään ja syöksemään pahuutta ryhmäläisten niskaan. Jäätä, vettä, myrkkyä, tulta ja tuntematonta energiaa. Viimeisen jysäyksen jälkeen kaikki olivat hetken aikaa kuuroja ja sokeita, ja tunsivat jonkin märän, lämpimän ja paksun aineen valuvan kasvoillaan. Aistien palauduttua, vielä hengissä olevat, totesivat Ambonin pään räjähtäneen ja levittäneen sisältönsä ympäri huonetta. Zir’bah ja Rordon makasivat lattialla, kuolleina, luultavasti sisäisiin verenvuotoihin menehtyneinä, kuitenkin Kuoleman Kieltäjän avun tuolla puolen.

Hiljainen hetki loppui Ancalagonin nauruun, hän jatkoi valitsemallaan linjalla ja kiitteli ryhmää parhaasta viihteestä aikoihin. Palkinnoksi he olivat ostaneet itselleen vähän lisää elinaikaa saarella, ja jotain vähän kättä pidempää muistoksi tästä kokemuksesta. Eikä tässä kaikki. Ancalagon kysyi Bogolta, mihin suuntaan hän kääntäisi mielenkiintonsa nyt, koska Saari ei tullut enää kysymykseen. Vaihtoehdot tiivistyivät itään ja länteen, ja Boggo valitsi idän. Ancalagon vahvisti valinnan. Sen enempää hän ei ollut juttutuulella, ja hologrammi katosi pikaisesti. Samalla huoneen katto aukesi, ja sieltä laskeutui Angela.

Siipiensä välistä hän sanoi, että kiitokseksi ryhmän aikoinaan tekemästä merkittävästä palveluksesta merkittävälle henkilölle, maailma oli heille yhden velkaa. Ja nyt se velka tuli maksuun. Mutta kuolema haluaa aina osansa, joten hän voisi pelastaa vain kaksi, kenet jätätte taakse? Elämän ja kuoleman kysymykset harvoin ovat näin suoria. Mutta kuninkaallinen päätöksenteko perustui kaiketi siihen että Ambonilla on lohikäärmeensurmamiekka, ja hän osaa sitä käyttää, hobittikokki oli syntynyt suojeltavaan rotuun, joten Zir’Bah saa mennä. Ja olihan kaverin historiassa vaikeuksia noudattaa kuninkaansa suoria käskyjä [katso osa 30].

Angela laskeutui polvilleen Ambonin ruumiin viereen, ja hiljalleen hänen käsiensä väliin alkoi muodostua ensin kallo, lihaa sen ympärille ja ihoa kaiken peitoksi. Eihän lopputulos ihan yhtä nätti ollut kuin alkuperäinen, mutta Ambon palasi elävien kirjoihin täysin toimintakykyisenä. Rordonin herättäminen henkiin oli vähemmän dramaattisen näköinen tapahtuma.

Sir Malantur kävi vilkaisemassa kattoon ilmestyneestä aukosta pihalle, siellä oli luonnollisen näköinen luola, josta oli suuaukko päivänvaloon, sekä suuri arkku jota vartioi luolakarhu. Pienen loitsun jälkeen karhu päätti että juuri nyt on talviunien aika. Ryhmä kipusi ylös Zir’Bahin ruumis mukanaan. Drulilla oli edelleen mukanaan avain jonka oli saanut palvelijalta, heti ryhmän saavuttua luolakompleksiin, se kävi arkun lukkoon ja Zir’Bahin hautajaiset saivat odottaa kunnes saalis oli jaettu.

Peijaiset

Mielenkiintoisimpia löytyneistä esineistä oli Sir Sigurdin kantoon mennyt sauva, jolla oman toimintakykynsä uhraamalla pystyi tekemään ystävänsä immuuniksi lohikäärmeiden aiheuttamalle pelolle, ja Sir Wainamrunin uusi lääkintälaukku, joka kertoi hänelle jos joku hänen liittolaisistaan sai taistelukentällä kuolemaan johtavia vammoja. Mutta jokaiselle löytyi arkusta jotain mieluista.

Zir’Bah haudattiin luolan ulkopuolelle, vuoren rinteeseen karuun kivihautaan. Toki hänen esineensä oli sitä ennen laitettu kiertoon, suurilta osin Duramaelin kamaa, ei todellakaan mennyt hautaan kantajansa kanssa. Lyhyen seremonian jälkeen ryhmä lähti suuntaamaan kohti gnolien luolan sisäänkäyntiä, Sir Sigurd arvioi että he olivat tulleet ulos noin viiden mailin päästä lähtöpaikastaan. Rordon päätti kulkea ryhmän mukana ainakin linnakkeelle saakka, ja miettiä siellä sitten seuraavaa siirtoaan.

Gnolleille kerrottiin että heidän miehensä olivat kuolleet, eikä luolaston niihin osiin olisi enää syytä yrittää tunkeutua, mutta ei myöskään olisi tarvetta pelätä että sieltä jotain nousisi pintaan. Rakelin synnytykseen oli aikaa noin neljä viikkoa, ja Boggo halusi viettää sen linnakkeella, joten paluumatkalla kaikilla oli aikaa pohdiskella miten tulevan vapaa-aikansa käyttäisivät. Sir Wainamrun vaikutti matkan edetessä vaipuvan yhä syvemmälle mietteisiinsä.

Hermostunutta odotusta ja suuria suunnitelmia

Linnakkeella ei mitään järin suuria ollut tapahtunut. Algor vain sanoi että yksi tavallista sitkeämpi audienssin pyytäjä oli roikkunut paikalla päiväkausia, joku surmaajista höpöttävä soturi. Se saattoi odottaa vielä seuraavaan päivään.

Aamiaisen jälkeen soturi pyydettiin ryhmän puheille, hän olevansa Shaun Balerion, entisiä Marathin armeijan miehiä, mutta tämän aloitettua magian vastaisen politiikkansa, hän oli ystävänsä Waynen kanssa ottanut hatkat ja lähtenyt saarelle. Täällä he olivat tavanneet punatukkaisen haltianaisen, joka oli sanonut että kuningas Boggo etsisi päteviä surmaajia, ja että tässä nyt yksi sellainen olisi töitä vaikka. Shaun laitettiin kolistelemaan miekkoja Ambonin kanssa, ja kun tämä osoitti kyvykkyytensä, hänet otettiin mukaan ryhmään. Wayne oli lähtenyt haltianaisen kanssa jonnekin.

Virallisen osuuden jälkeen ryhmä hajaantui puuhailemaan omiaan. Boggo pakeni Rakelia Elmerin puusepän verstaalle, ja alkoi siellä nikkaroimaan sellaisen pienen lohikäärmeen oloista, heiluteltavaa ja akselinsa ympäri pyörivää, rakennelmaa. Sen ympärille hän, Sir Sigurdin piirustusten pohjalta, kiinnitti köysihässäkän, joka vastasi sitä jolla Jaska oli itsensä sitonut lohikäärmeen selkään. Sitten koukuin muokkasi köyttä ja varustustaan niin että pystyi pysymään rakennelman selässä vaikka pää kohti lattiaa. Sitten hän pisti pari rotevaa kaveria pyörittämään rakennelmaa, ollessaan sen selässä, ja yritti osua lingon kivillä verstaan seinään maalaamiinsa maalitauluihin. Huvinsa kullakin.

Kaikesta kaiken tietävän palvelijaverkosto huolestui Sir Wainamrunin käytöksestä, useammin kuin kerran hänet nähtiin tainnuttavan itseään viinikellarin antimilla. Eikä hän suinkaan tyytynyt vain linnakkeen kellarin antimiin, vaan sama toistui myös, kaikkea muuta kuin haltiaylimykselle sopivalla tavalla, majatalo Kuninkaan Huoneessa. Mikä kelpo parantajaa vaivasi?

Myös Sir Sigurd viihtyi kaupungin yössä, mutta hänellä oli muuta kuin halpa humala mielessä. Niin monet uhat leijuivat kuningaskunnan yllä, että kansa oli saatava varustautumaan koviin aikoihin. Yhtenä yönä hän naamioituneena laittoi liikkeelle huhun mahdollisista vaaroista, seuraavana yönä eri hahmossa sen vahvisti, ja kolmantena päätteli kuinka kannattaisi asiaan suhtautua. Kovasti karkeaan ja kansanomaiseen kielenkäyttöön oli kelpo tietäjä kykeneväinen tarpeen tullen.

Sir Malantur käytti aikansa Adrianin joukkojen aiheuttaman uhan ennakoitiin. Vaikka mitään ei ollut vielä tapahtunut, yhteenotto tuntui painostavan raskaana ilmassa. Linnakkeen ja Joensuun välillä oli jyrkänne, johon ryhmä aikoinaan oli louhinut solan, jota pitkin pääsi kulkemaan. Tuon solan ympärille olisi mahdollistaa rakentaa naamioidut asemat, joista tarpeen tullen iskeä vihollisjoukkoja vastaan. Mitä kaikkea pirullista ansaa ja myrkkyä ja julmuutta sinne voisikaan viritellä?

Jel’na kertoi, ettei vielä ollut saavuttanut läpimurtoa sairaan hobitin tapauksessa, mutta tämän hetkisen näkemyksen mukaan, häntä oli kohdeltu vankeusaikana asiallisesti.

Drul otti virkansa salaisen palvelun ylipäällikkönä ainakin näennäisesti vakavasti, ja salamyhkäisenä katosi ilta toisensa jälkeen retkilleen. Mitä sitten menikään puuhailemaan. Mutta sai hän ainakin järjestettyä ryhmälle tapaamisen Nostariethin kanssa. Perinteitä kunnioittaen, kaupungin ulkopuolella, pari mailia joen vartta seuraillen.

Nostariethillä oli mukanaan pyylevä, pälvikaljuinen, isosti hymyilevä ja tyylittömästi pukeutunut kaveri, Shaun tunnisti hänet kaverikseen, parantaja Wayne. Kun tervehdykset oli vaihdettu, Ambon otti ryhmän komentoonsa. Kun ryhmä ja Nostarieth olivat taistelleet lohikäärmettä vastaan Kuunkiven linnakkeen kulmilla, kesken taistelun Nostariethin ote miekasta oli livennyt, ja hän tiputti aseen maahan lohikäärmeen hampaiden edessä, mutta onnistui potkaisemaan miekan takaisin käsiinsä ja jatkamaan taistelua. Tästä taidonnäytteestä innostuneena ryhmä oli harjoitellut sulkeismuodossa vedetyn ”Oh’Shit” erikoishuutoesityksen. Nostarieth repesi nauramaan kun Ambon oli saanut viimeisetkin komennot karjuttua ilmoille.

Sitten päästiin asiaankin. Koska Veljeskunnan uusien jäsenten rekrytointi selvästi tökki, ja sekä Pain että Zir’Bah olivat poissa miesvahvuudesta, asialle pitäisi tehdä jotakin. Bogon mielestä turnajaiset olisivat kelpo keino löytää potentiaalisia kandidaatteja. Mutta toki moisten järjestäminen vaatisi varoja, ja mistäpä niitäpä näppärämmin saisi kun lohikäärmeen luolasta. Ja sopivasti yhden sellaisen sijainti olikin tiedossa, munavarkauden jäljiltä sinne oli jäänyt röykkiöittäin aarteita, ja liian kauan sen jälkeen Kuparinpunainen oli ryhmää kiusannut tehtävillään. Oli aika mennä tasaamaan tilit. Tämä toimisi samalla ryhmän loppukokeena, Nostarieth auttaisi saamaan lohikäärmeen alas, mutta sen jälkeen puuttuisi tapahtumiin vain jos taistelu alkaisi mennä pahasti perseelleen. Saalis jaettaisiin linnakkeen ja Veljeskunnan kesken puoliksi, toki kaikki taisteluun osallistuneet voisivat napsia kuormasta kiinnostavasta esineet. Linnakkeelta voitaisiin tuoda Veljeskuntaan kuulumattomia lisäjoukkoja mukaan jos sellaisia löytyisi. Lähtö tapporetkelle olisi sitten pian Rakelin synnytyksen jälkeen. Nostarieth suostui ehdotukseen ilman sen suurempia mutinoita.

Shaun lähti Waynen ja Nostariethin mukaan Veljeskunnan luolastoon opiskelemaan lohikäärmeiden surmaamisen perustiedot. Samaa mahdollisuutta tarjottiin myös Rordonille, mutta tämä kieltäytyi kunniasta. Hän halusi vain avata oman ravintolan, ja Sir Malantur jo olikin ystävällisesti ehtinyt luvata järjestämään rahoituksen. Vai niin.

Ryhmän palattua linnakkeelle Boggo pyysi Algorin puheilleen, katsoi merkitsevästi tämän tekojalkoja, ja kysyi miltä tuntuisi saada kosto ja hyvitys samassa paketissa. Algor oli enemmän kuin innokas lähtemään liskojahtiin, etenkin jos sen jälkeen olisi mahdollista saada omat jalat takaisin parantajan pyhässä paikassa.

Myöhemmin Bogon jatkaessa piileskelyä Elmerin verstaalla, Algor tuli häntä sieltä hakemaan, ja sanoi ettei kuningas ikinä uskoisi kuka häntä oli tullut tapaamaan. Ja oli oikeassa. Se oli Colombo. Hänet oli viety pääkaupunkiin saamaan kunniamerkki 30-vuoden ansiokkaasta palveluksesta itseltään Kuningas Marathilta. Adrianin heitto ’erityistilintarkastuksesta’ olikin vain huono vitsi jonka hän oli syyllisyydentunteesta tulkinnut väärin. Osansa väärintulkintaan oli myös Adrianin uskomattoman huono taito esittää yhtään asiaa millään muulla tavalla kuin karskin sotaveteraanin täydellä vakavuudella. (Peliteknisesti jompi kumpi, tai molemmat, heittivät 66 tarinankerrontaan. -PJ huom.)

Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja heidän suunnitelma kulki eteenpäin. Vaikkakin tiettyä varovaisuutta piti noudattaa, sillä Adrian oli edelleen maisemissa. Mutta mantereella kapina kuningasta vastaan eteni niin monella rintamalla, että tuskinpa heillä olisi hetkeen aikaa kiinnittää huomiota saaren tapahtumiin. Tästä liitteenä Sigurdin myöhemmin muistiinmerkitsemä kuvaus Colombon tarinoista:

Bogon pitäessä perinteistä Kuningas kuuntelee kansaansa -tilaisuutta linnakkeen salissa, alkukarsintaa tehneen sihteeristön lävitse oli onnistunut puhumaan itsensä nainen, jonka kasvot näyttivät siltä, että tämä oli törmäillyt kaapin oveen useammin kuin kerran. Nainen, nimeltään Rosalie, kertoi häntä pieksevästä juoposta miehestään, entisestä sotasankarista, ja pyysi kuninkaan apua jotta tämä saataisiin takaisin tolpilleen. Sir Sigurd ja Drul lähtivät naisen mukaan katsomaan mikä oli tilanne.

Naisen mökistä he löysivät yksikätisen miehen. Tämä ei juuri tarinoinnista innostunut, ellei saisi puhua suoraan kuninkaalle. Sir Sigurd ja Drul toivat hänet kuninkaan puheille, Boggo oli siinä vaiheessa jo saanut viimeisetkin asiat salissa käsiteltyä. Mies sanoi nimekseen Roman, ja olevansa soturisukua jonka esi-isät olivat taistelleet Haram Hurjan joukoissa Mursuportin taistelussa [kts. 'taustaa'], ja myöhemmin peräti Haramin Kaartissa, joka oli Haramin turvajoukkojen nimi. Niiltä ajoilta oli myös suvun aarteena periytyvä käsikirves. Kätensä hän oli menettänyt Kiellettyjen Vuorten kahinoissa, ja sen jälkeen oltiinkin sitten menty alaspäin ilman jarruja. Etenkin haaksirikkoisten mielet vanginneen peilin rikkoutumisen jälkeen [kts. osa 11] miesparan unet ovat olleet jatkuvia painajaisia lohikäärmeistä -- suurista ja vielä suuremmista, tulesta ja jäästä, täynnä kuolevien miesten valitusta ja huutoa. Hän on unissaan pitänyt itselleen tuntemattomia, mutta jollain tavalla rakkaita miehiä sylissään näiden tehden kuolemaa kammottavilla tavoilla.

Boggo tarjosi miehelle samaa sopimusta kuin Algorille, lähde mukaan tappamaan lohikäärme, taistele kunniakkaasti, ja palkinnoksi saat kätesi takaisin. Ja myös paikan linnakkeen kaartista. Ehtona oli että korkki menisi nyt kiinni, ja pysyisi koko retken ajan. Roman tuhahti, katsoi hetken kädessä olevaa viinapulloaan. Hän tuhahti uudestaan, mutta sen jälkeen laittoi pulloon korkin kiinni ja suostui Bogon ehdotukseen. Hän käskettiin olla seuraava aamuna kaartin kentällä taisteluvarustuksessa, hänellä olisi muutama viikko saada itsensä kuntoon.

Synnytys

Sitten koetti hetki kun Rakelin poltot alkoivat. Palvelijat etsivät Sir Wainamrunin viedäkseen tämän Rakelin huoneeseen ja Boggo siirtyi linnan katolle taahaamaan hermostuneesti ympyrää. Huoneessa oli Rakelin lisäksi Jel’na, Maustetytöt ja kylän lapsenpäästäjä. Synnytyksen käynnistyttyä, jotain naksahti Sir Wainamrunin päässä, hän jäi vain katonisena tuijottamaan eteenpäin. Vanha lapsenpäästäjä katseli hetken parantajan tekemättömyyttä, työnsi sitten haltian syrjään ja otti tilanteen haltuunsa. Sir Wainamrun otti jalat alleen ja juoksi ulos linnakkeen portista. Synnytys meni lopulta hyvin, ja tuloksena oli terve poikalapsi. Lapsenpäästäjä merkitsi aikakirjoihin syntymän kellonajaksi 03:56. Mielenkiintoisesti jälkeenpäin kävi ilmi, että ulkona olevat vartiomiehet huomasivat juuri vahdinvaihdon aikoihin (kello 04:00) taivaankaarella valopallon. Mitähän tämä mahtoi merkitä, vai merkitsikö tämä mitään?

Käytyään toteamassa että poika ja äiti voivat hyvin, Boggo lähti neuvostonsa kanssa juhlasaliin varpajaisten viettoon. Tohkeissaan hobitti jakeli prinssi Tyrionin kummisedille koulutusvastuita, ja kun oli tullut Rakelille luvattua, niin pisti virallisesti hää- ja turnajaisvalmistelut käyntiin. Juhlapäivä olisi hetki jolloin kesäpäivä on pisimmillään, siihen olisi nyt kolme kuukautta. Juri saisi hoitaa sen homman, kun Algorille nyt varattuna jotain muuta. Sitten ajatus jotenkin lähti siihen suuntaan, että tietysti tulevassa valtiollisessa juhlassa pitää esittää kuningaskunnan tunnuslaulu. Ambonilla kun oli poikavuosiltaan musiikkihommista kokemusta, niin hän sai tehtäväksi sellaisen sepittää. Tämä nyt ehkä olisi vielä ollut hyväksyttävää, mutta Bogon visio siitä kuinka hienolta se kuulostaa 33 kääpiön esittämänä sai Algorin parran väpäjämään. Mutta kuningas ei ollut siinä mielentilassa valmis kuuntelemaan järjen- tai minkään muunkaan ääntä. Näin on päätetty. Illan edetessä ja juomien huvetessa, Eölille toistettiin Indielin kertomat jutut Varjokansasta ja häntä pyydettiin vähän pohdiskelemaan asiaa. Saattoi Boggo siinä pienen miehen vaatimattoman häälahjatoiveenkin Eölille esittää, Hiljainen haltia loppuillan oli, kumpi aihe sitten päässä pyörikään.

Seuraavana aamuna ryhmä tajusi ettei Sir Wainamrunia ollut muuten näkynyt koko iltana. Vartijoilta kysellessä selvisi, ettei mies ollut palannut sen jälkeen kun hän oli juossut portista. Boggo jäi linnakkeelle koti-isäksi muun ryhmän pakatessa kiireessä reppunsa ja lähtiessä jäljittämään parantajaa. Heiltä kesti kokonaista viisi päivää löytää itsensä näännyksiin juossut haltija, samasta metsästä, jossa Lúthien ja Beren olivat kohdanneet. Ryhmä saatteli Sir Wainamrunin takaisin linnakkeelle. Tämä kieltäytyi puhumasta tapahtuneesta.

Sillä välin linnakkeella, päivien kuluessa, jo hivenen huolestuneena, kun Boggo ja Algor seisoskelivat linna katolla tähyillen taivaanrantaan. Boggo kaivoi taskustaan kuninkaan sinetillä suljetun kirjeen, joka oli osoitettu hänen pojalleen. Hän antoi kirjeen Algorille, ja pyysi tätä huolehtimaan pojastaan, ja mikäli pahin tapahtuisi, antamaan kirjeen Tyrionille, sitten kun tämä olisi miehen iässä, ja kyvykäs kantamaan isänsä tikaria.

Lohikäärmettä mä metsästän, tahdon saada suuren...

Ennen tapporyhmän poistumista linnakkeelta, Sir Wainamrun toimitti palvelijan välityksellä, Bogolle päiväkirjansa luettavaksi, se oli kai hänen tapansa selittää tekojaan ja pyytävän anteeksi. Bogon ei ainakaan nähty reagoivan asiaan erityisemmin. Lähtöpäivänä Roman oli linnan pihalla kiiltävässä sotisovassa, kilpi kädentynkään sidottuna, ja upea kirves olallaan. Kiiltävien esineiden perään olivien ryhmäläisten oli sitä tietysti pakko päästä hiplailemaan. Algor oli puhunut mukaansa myös kuusi kääpiötoveriaan, kaikki Pilarin Sodan veteraaneja, joilla oli asia jos toinenkin hampaankolossa Kuparinpunaista vastaan.

Reitti vei vesitse ensin Lohikäärmeveljeskunnan luolaston ohitse, josta Nostarieth, Shaun ja Wayne hyppäsivät kyytiin, edelleen merelle ja sieltä sen metsän etelälaitaan, jonka keskellä oli yksinäinen vuori, jonka kyljessä lohikäärmeen luola olisi. Pitkä laivamatka oli tapahtumaköyhä, mutta sen aikana taistelutaktiikka ehdittiin hioa niin pitkälle kuin se olemassa olevien tietojen pohjalta oli mahdollista. Ryhmä oli suunnitellut tunkeutuvansa lohikäärmeen luolaan, mutta Nostariethin mukaan se olisi suurta hulluutta, sillä ahdistettuna lohikäärme sulattaisi aarteensa ja ryhmä kuolisi tuskallisesti metallisulaan.

Ryhmä pääsi luolan lähelle ilman epämiellyttäviä yllätyksiä, ja Sir Malantur otti epäonnekseen lähistöllä norkoilleen karhun komentoonsa ja marssitti tämän luolaan. Lyhyen savupössähdyksen jälkeen Kuparinpunainen tunki päänsä ulos luolasta, ja nähdessään tapporyhmän, pyrki lentoon. Nostarieth käytti veljeskunnan erikoishuutoa ja sain lentomatkan pysähtymään alkuunsa. Sir Sigurd nosti Ancalagonin luolasta saamansa sauvan päänsä päälle, joten muut pystyivät ilman pelon väristyksiä ryhmittymään liskon ympärille, kuitenkin niin ettei se pystyisi hyökkäämään kuin kolmella neljästä aseestaan. Kääpiöt alkoivat laulamaan surumielistä taistelulauluaan voimaa saadakseen. Ryhmäläiset olivat syöneet kaikenlaisia taskuista löytyneitä yrttejä, imeneet taikajuomia ja heitelleet suojaloitsuja, nyt oli totuuden hetki.

Lohikäärme onnistui nappaamaan yhden kääpiöistä hampaisiinsa ja puraisemaan tämän lantiosta poikki, sitten Ambon sai liskoon perille niin painavan iskun, ettei lohikäärme kyennyt enää kunnolla hyökkäämään. Ryhmän yhteinen iskuvoima oli lohikäärmeelle liikaa, ja se menetti nopeassa tahdissa elinvoimansa. Kääpiöiden sotavasarat pirskoutuivat vastustajan suomuihin heidän kostaessaan toverinsa kohtalon kaikella voimallaan. Tuntiessa voimiensa olevan lopussa, lohikäärme käänsi päänsä Nostariethin suuntaan, joka ei huutonsa jälkeen ollut osallistunut taisteluun, ja puhui tälle kielellä jota edes Sir Sigurd ei tunnistanut. Sitten Kuparinpunainen kaatui kuolleena ryhmän keskelle. Sir Wainamrun ja Wayne hoitivat taistelun tiimellyksessä syntyneet pienet vammat, halki puraistu kääpiö oli heidän apunsa ulottumattomissa.

Luolassa ryhmää odotti aarreläjä joka ylitti heidän kaikki odotuksensa. Kääpiöt sentään malttoivat haudata toverinsa ennen kuin ryhtyivät laskemaan saalista.

Saaliinjako

Elric käytti Galadrielin sauvaa ja hyppäsi takaisin linnakkeelle, johdattaakseen paikalle kääpiöäitien jälkeläiset suurine vankkureineen. Nostarieth ja Wayne ottivat kasasta henkilökohtaisen siivunsa ja lähtivät paluumatkalle, veljeskunnan loppuosuus kulkeutuisi sitten aikanaan linnakkeelta luolastoon. Vankkureilta kului parisen viikkoa päästä paikalle, joten siinä vaiheessa aarre oli hyvin luetteloitu. Myös lohikäärmeen ruhosta oli jotain tärkeimpiä osia otettu talteen linnakkeelle kuljetettavaksi. Boggo otti kantoonsa pienimmän mahdollisen suomun josta pystyi tunnistamaan Kuparinpunaisen tunnusomaiset värit. Sir Sigurd arvioi, että jos kääpiöt käyttäisivät vain heillä nykyisin olevaa vankkurikalustoa, ja samaa matkavauhtia, viimeinen tinakolikko olisi saatu siirrettyä linnakkeelle viiden vuoden kuluttua. Ja arvatenkin jokainen kolikko haettaisiin. Kun aarteiden lastaus oli saatu hyvään vauhtiin, ryhmä jätti kääpiöt mielipuuhansa pariin ja jatkoi matkaa.

Roman ja Algor lähtivät ryhmän mukana kohti toivomuskaivoa, vaikka heille oli kerrottu että se oli parantajan pyhä paikka, jossa hän pystyi suorittamaan taikoja joihin ei muualla kyennyt, sama pimennysverho pidettiin myös Shaunin ja Vaesin ympärillä.

Kun ryhmä pääsi luolalle, jossa toivomuskaivo on, Sir Wainamrun pyysi Romanin ja Algorin mukaansa, sekä Shaunin heille turvamieheksi, ja lähti kohti kaivoa muiden leiriytyessä luolan edustalle. Päästyään kaivolle, Sir Wainamrun antoi heille kaikille kultakolikot, ja selitti mikä on homman nimi. Yksi kerrallaan Kaikki kolme heittivät kolikon kaivoon, mutisten toiveensa niin hiljaa ettei sitä kyennyt kuulemaan. Shaunin ja Romanin osalta mitään näkyvää ei tapahtunut, mutta Algorin jalat alkoivat kasvamaan takaisin, huudosta päätellen se ei ollut järin miellyttävä kokemus.

Seuraavana aamuna Algor oli siinä kunnossa, että he kykenivät palaamaan ulkoilmaan. Muut ryhmästä tuijottivat kysyvästi Romanin kädentynkää ja sitten Sir Wainamrunia, tämä kykeni vain nostelemaan ihmetellen olkapäitään.

Matka takaisin linnakkeelle oli tapahtumaköyhä. Ryhmän päästyä perille Drul sulautui varjoihin ja lähti seuraamaan Romania. Tämä meni suoraan kotiinsa ja käyttäytyi kuin mies joka on juuri palannut lohikäärmeentapporeissulta. Nimityksensä myötä Drul näköjään epäili kaikkia, kaikesta.

Linnakkeella ei ollut tapahtunut erityisempää, Rakel oli ottanut huolehtiakseen asioista. Kuten tulevan kuningattaren kuuluikin. Juhlavalmistelut etenivät hyvää vauhtia, ryhmällä olisi reilu kuukausi aikaa ottaa osaa järjestelyihin ennen kuin ensimmäisiä vieraita odotettiin saapuvaksi...

Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Heikki Jokinen. Kuittaa höperöi jotain tarkennuksia ja lisäyksiä.

[Edellinen osa] [Seuraava osa]