Veikko Hursti
Kalevin jätettyä veljekset luostarille, nuoren munkin huostaan, nämä kykenivät vain hämmentyneinä tuijottamaan toisiinsa ja ympärilleen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun he olivat nähneet Suur-Marathin, ensimmäinen kerta kun he ylipäätään olivat nähneet maailmaa kotikylän ja –metsän ulkopuolelta.
Pojille annettiin likaisenruskea kaapu ja muutamia muita tarvikkeita, ja heidät ohjattiin suureen huoneeseen, joka oli täynnä sänkyjä. Veljesten opastajana toimiva munkki näytti Veikolle ja Veikalle heidän vuoteensa, ja niiden vieressä olevat arkut, heidän muutamia henkilökohtaisia esineitä varten. Pojat vaihtoivat vaatteensa kaapuihin, ja jäivät ihmetellen istumaan sänkyjensä päätyihin. Yht’äkkiä huone täyttyi kymmenistä suunnilleen samanikäisistä pojista, joilla kaikilla oli samanlainen ruskea kaapu yllään. Veljekset joutuivat muiden ihmetyksen ja tulokkaille varatun pilkanteon kohteeksi, vaikkei yksikään muista pojista ollut ehtinyt asustella luostarissa kuukautta kauempaa. Leikki pysyi kuitenkin leikkinä.
Ensimmäisenä iltana uni ei tullut Veikon silmään, kaikki ympäristön äänet kuulostivat vierailta ja uhkaavilta, jokainen kuorsaus, korahdus, yskähdys ja pieru muuttui hänen mielessään pelottavaksi. Ja hän kaipasi Valamoa, niin kauan kuin hän pystyi muistamaan, nuori nainen oli peitellyt hänet vuoteeseen ja suudellut otsaa hyvän yön toivotuksena. Veikko ei muistanut hänen ja Veikan imettäjää. Lopulta uni kuitenkin otti omansa.
Aamu koetti sitten aivan liian aikaisin, edelleen puoliunisena Veikko seurasi ohjeita ja muita poikia suureen saliin aamurukoukseen. Se tuntui kestävän iäisyyden, hän koetti välillä hakea veljensä katsetta ilveilläkseen tälle tylsistymisen osoitusta, mutta Veikka oli vajonnut omaan hartaaseen maailmaansa.
Hiljalleen luostarin päivittäiset rutiinit tulivat veljeksille tutuksi, rukous- ja hartaushetket pilkkoivat opintojen ja peltotöiden täyttämiä päiviä. Veikko pyöritteli mielessään mahdollisuuksia karkaamisesta, tai varsinaisesti karata ei tarvitsisi, ei heitä siellä väkisin pidetty. Mutta minne hän voisi lähteä? Ja he olivat Jalmarille luvanneet pysyä yhdessä ja huolehtia toisistaan, eikä Veikkaa saisi suostuteltua poistumaan luostarista.
Pari kuukautta luostariin kotiutumisen jälkeen tapahtui jotakin joka muutti Veikon elämän kurssin. Vaikkei hän sitä itse silloin tiennytkään. Jo aikaa sitten unohtuneiden syiden takia, Suur-Marathin poikajoukkojen ja luostarin noviisien välillä oli ikiaikaista keskinäistä vihanpitoa, joka aina silloin tällöin johti pieniin nyrkkitappeluihin. Yleensä ne päättyivät noviisien noloihin tappioihin. Tällaiseen tilanteeseen Veikkokin joutui, muutaman muun noviisin kanssa, ollessaan suorittamassa askareitaan kaupungilla. Mutta tällä kertaa kaupunkilaiskollit eivät saaneet odottamaansa helppoa voittoa, Torsti oli opettanut poikansa paremmin. Veikko kokosi pienen ryhmänsä hyökkäykseen, ja vastarintaan tottumattomien vastustajien rivit hajosivat lyhyen iskujenvaihdon jälkeen. Veikon vasen silmä oli hiljalleen muurautumassa umpeen, ja haljennut huuli puski kuparinmakua suuhun, mutta tämä oli ensimmäinen kerta isänsä kuoleman jälkeen kun Veikko huomasi hymyilevänsä. Kaksi punaisiin kaapuihin pukeutunutta munkkia oli nähnyt tapahtuman.
Adravin luostari Suur-Marathissa
Luostari oli perustettu melko pian Suur-Marathin peruskiven muuraamisen jälkeen, kauas silloisen kaupungin rajojen ulkopuolelle. Mutta kaupunki oli kasvanut nopeasti, ja luostari peltoalueineen oli jäänyt kaupungin ympäröimäksi. Vuosisatojen saatossa luostari oli hiljalleen vaurastunut ja vahvistunut, saaden suosiota erityisesti köyhemmän kansanosan parissa. Marathin hallitsijasuku ei missään vaiheessa jakanut, saati omaksunut, luostarin Äiti-Jumalaan perustuvia oppeja, mutta he olivat aivan liian viisaita uhmatakseen tai vastustaakseen avoimesti luostaria, joka nautti kansan syvien rivien arvostusta.
Luostari oli sekaluostari, jossa munkit ja nunnat elivät yhdessä, eri rakennuksissa toki, ja muutenkin yhteiset hetket eri sukupuolien välillä rajoittuivat rukoushetkiin suuressa salissa. Luostarin Abbedissa toimi molempien sääntökuntien ylimpänä auktoriteettina, niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa.
Veikko ja Malahalin temppeli
Reilu vuosi saapumisensa jälkeen Hurstin veljesten ensimmäinen vaihe noviisikoulutuksesta oli ohitse, nyt heidän, ja kaikkien muiden poikien tuli päättää lähtisivätkö he luostarista, vai jäisivätkö tavoittelemaan hengellistä valaistumista ja munkin elämää. Kolme neljästä nuorukaisesta lähti tässä vaiheessa luostarista, oli maan tapa että nuorukaiset viettivät vuoden luostarissa, ennen kuin lähtisivät isiensä heille miettimille elämäntaipaleille. Veikka oli jo tiensä valinnut, hänestä tulisi Jumalan mies. Mutta Veikko pyöriskeli tietämättömyyden päättämättömyyden aallokossa. Silloin miehet punaisissa astuivat kuvaan.
Veikko pyydettiin luostarin pieneen sivurakennukseen, jossa hänet vastaanotti kaksi punaisiin kaapuihin pukeutunutta kaljua munkkia. Tai ei heidän vaatteensa tarkemmin katsottuna kaapuja olleet, vaikka ne näyttivät helmuavan vapaana, asut kuitenkin seurasivat hyvinkin tarkoin miesten vartalonmuotoja, eikä asussa ollut samanlaisia joka paikkaan jumittavia helmoja kuin muiden munkkien ruskeissa, enemmän reitettyä säkkiä muistuttavissa kaavuissa. Oli Veikko näitä punapukuisia nähnyt, mutta luostarin henki ei varsinaisesti rohkaissut utelemaan asioita hengellisten kysymysten ulkopuolelta, joten hänelle oli mysteeri mitä miehet mahtoivat hänestä haluta.
Munkit kertoivat Veikolle, että vaikka jumalan palveleminen oli tärkeä tehtävä, niin jonkun oli myös suojeltava niitä, jotka olivat omistaneet elämänsä pyhälle työlle. He olivat näitä miehiä, Malahalin veljeskunnan munkkeja, sääntökunnan edustajia joiden tehtävä oli suojella Garaninmaan kaikkia muita sääntökuntia maallisia uhkia vastaan. He olivat seuranneet nuoren Veikon edesottamuksia, ja halusivat tarjota tälle mahdollisuuden liittyä veljeskuntaansa. Siis vain mahdollisuuden, vain murto-osa koulutuksen aloittavista lopulta puki punaista ylleen. Moni itse asiassa menehtyi kesken koulutuksen. Veikko vastasi myöntävästi ennen kuin ehti silmiään räpäyttää, saati ajatella mihin oli itsensä laittanut. Se vain tuntui oikealta vastaukselta.
Muutamia viikkoja myöhemmin Veikko liittyi neljän muun lapsen ryhmään joka aloitti matkansa kohti Malahalin temppeliä. Pojista yksi oli Veikon lisäksi Adravin luostarista, muut muista veljes- ja sisarkunnista. Kantamuksensa päälle Veikko oli ottanut isänsä vanhan varsijousen, jonka Jalmari oli hänelle ja Veikalle antanut heidän lähdettyään kotimökistään. Ase oli edelleen liian raskas pienen pojan yksin jännitettäväksi, yhdessä veljekset olivat sillä muutamia kertoja käyneet harjoittelemassa, kunnes hiljalleen ajatus väkivallan käyttämisestä oli saanut Veikan luopumaan tästä ajanvietteestä.
Seurasi neljän kuukauden uuvuttava matka kohti etelää. Yksi matkaan lähteneistä haudattiin tien varteen sairauden uuvuttamana. Tien päässä, korkealla ikijään peittämässä vuoristossa, siinsi Malahalin temppeli.
Malahalin Veljeskunta
Niin kauan kuin on ollut Jumalan miehiä, on ollut niitä jotka ovat olleet heitä vastaan. Niitä jotka ovat halunneet nähdä heidät kuolleina. Niihin aikoihin liittyy taru Malahlista, nuoresta naisesta joka nousi vastustamaan tuota sortoa. Hänen perintönsä elää näinä päivinä Malahalin temppelissä ja veljeskunnassa. Joka nimestään huolimatta on sekä miehille että naisille avoin sääntökunta, jonka tehtävä on kouluttaa niitä jotka suojelevat pyhiä. Muut sääntökunnat voivat lähettää omiaan temppelille koulutukseen, josta heidät 6-10 vuoden kuluttua palautetaan takaisin, olettaen että ovat osoittautuneet arvoisiksi kantamaan punaista. Suurin osa ei ole.
Temppeli saa rahoituksensa muilta luostareilta, jokaisesta koulutettavasta ja heidän tekemistään palveluksista kulta liikkuu. Määrät ovat apottien, abbedissojen ja heidän uskottujensa salaisuuksia.
Verta, hikeä ja kyyneleitä
Pari päivää temppelille saapumisen jälkeen Veikon koulutus alkoi. Hän oli ryhmänsä nuorin, muut olivat vanhempia teini-ikäisiä, ja mahtui joukkoon muutama aikuisikään ehtinytkin. Toisin kuin Adravin luostarissa, täällä rukouskellot soivat vain aamuin ja illoin. Seremoniat olivat myös armollisen lyhyitä. Missään muussa koulutuksen vaiheessa armoa ei sitten näytettykään.
Kokelaiden ruumista ja mieltä koeteltiin toinen toistaan julmemmilla harjoitteilla. Heillä oli päällään vain lannevaate, vaikka suurin osa taisteluharjoituksista tehtiin vyötärön syvyisessä hangessa, jonka jäätynyt pinta repi ihoa tuskallisille haavoille. Poikkeuksena olivat ne kerrat jolloin ryhmä laskeutui lukemattomien munkkisukupolvien kuluttamaa polkua pitkin vuorten syleilyssä olevaan laaksoon, jota verhosi puhtaan valkoinen kalkkikivi. Niin puhdas, että auringon noustessa sen säteet alkoivat kimpoilemaan seinästä toiseen, voimistuen voimistumistaan, lopulta muodostaen laaksosta helvetillisen pätsin joka korvensi kokelaiden ihon rakkuloille. Ja lopulta, vuosien rääkin jälkeen kokelaiden iho oli kuin hienointa nahkapanssaria.
Kaikki ei ollut vain ruumiin voimaa, heille opeteltiin hiljalleen keinoja siitä kuinka mieli saattoi auttaa ruumista, kuinka mieli saattoi antaa ruumiille voimia ylittää inhimilliset rajat. Tämä oli Veikolle aivan uusi maailma, vaikka hän isänsä tarinoista muisti luonnottoman pahan, hän ei koskaan ollut tajunnut tuon luonnottoman kaikkia käyttötarkoituksia.
Koska kipu ei ollut vaihtoehto, jatkuvat iskuharjoitukset mursivat Veikon käsien pieniä luita, hiusmurtuma murtuman perään. Luutuminen luutumisen perään, kunnes hänen kätensä oli kuin kaksi suurta pajavasaraa, pysäyttämättömät, torjumattomat, tuhoavat.
Adravin luostari, Ruttokellojen soidessa
Abbedissa Äiti Maria toimi kuten luostarin hädän hetkellä kuuluu. Naapurikaupungin sulkeutuessa lukkojen taakse, hän avasi luostarin ovet valmiina vastaanottamaan sairaat. Ja heitä riitti, köyhiä ja rikkaita, aatelistoa ja alhaisia, sankareita ja surkimuksia. Kuten odottaa saattoi, rutto lähti leviämään myös luostarin sisällä, sellainen on Jumalan tahto. Mutta tauti toimi toisin kuin odotettu, se ei löytänytkään munkeista ja nunnista niitä odotettuja uhreja, ei, se löysi punapukuiset, se etsi verta, se löysi ne jotka verta vuodattavat, ja se kosti. Vain muutama niistä, joiden kontolle Adravin Suur-Marathin luostarin turvallisuus oli luotettu, jäivät näkemään ruton jälkimainingit.
Pian Kuningas Marath XIII kuoleman jälkeen Äiti Maria alkaa saada huonoja uutisia tiedonantajiltaan. Heidän ihmisiään on ahdisteltu, kaupungilla leviää hämmentäviä juoruja luostarin palvelusmenoissa käytettävistä voimista. Lapsikuningas ei tunnu perineen isänsä viisautta. Hartain mielin hän tekee päätöksen, lihakset kutsutaan kotiin, pyhä mieli lähetetään turvaan.
Niin lähellä, niin kaukana
Veikko oli viettänyt seitsemän vuotta Malahalin temppelissä, käyttäen kaikki fyysiset ja henkiset voimavaransa tehdäkseen itsestään täydellisen soturin, ollakseen punaisen kaavun arvoinen. Vielä puoli vuotta ja olisi hänen viimeisen kokeensa aika, sitten hän voisi todistaa todellakin kuuluvansa soturiklaaniin. Mutta sitten tuli Sana, Äiti Maria kutsui kaikki Adravin palvojat kotiin. Heti. Ei syitä, ei selityksiä. Heitä oli siellä silloin kymmenen. Synkeissä tunnelmissa ryhmä lähti matkalle. Torstin varsijousi kulki edelleen Veikon kantamuksen päällä, hän ei enää tarvinnut veljeään sen jännittämiseksi, mutta ei hän vieläkään ollut asetta oppinut hallitsemaan, tuskin oli varjo isoveljestään, saati sitten isästään. Suurimpana aarteena Veikko kuitenkin kantoi pientä harmaakantista kirjaa nimeltä Malahalin Polku, kokoelma sääntökunnan rukouksia ja pyhiä menoja, mutta ennen kaikkea kokoelma Mielen Viisautta jotta soturi polullaan tarvitsee.
Kolme viikkoa kotiinpaluunsa jälkeen Veikko katseli kuinka hänen munkiksi vihitty veljensä Veikka kivitettiin torilla kuoliaaksi.